Mitä ihminen katuu kuolinvuoteellaan? Muuttaisitko jotakin elämässäsi, jos tietäisit kuolevasi pian?
Törmäsin Hidasta elämää -sivustolla Sanna Wikströmin kirjoitukseen Kuolinvuoteella kadutaan eniten, ettei tullut hidastettua. Se pohjaa sairaanhoitaja Bronnie Waren listaukseen asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan eniten katuvat. Näitä ovat listan mukaan
En ole ihan vielä kuolinvuoteellani, ja jos se minusta riippuu, pysyn sieltä kaukana kauan, mutta kieltämättä tämä syöpä ja edessä olevat koettelemukset tuovat ajatuksen elämän rajallisuudesta normaalia oman elämän häivähdyksenomaista punnintaa lähemmäksi.
Törmäsin Hidasta elämää -sivustolla Sanna Wikströmin kirjoitukseen Kuolinvuoteella kadutaan eniten, ettei tullut hidastettua. Se pohjaa sairaanhoitaja Bronnie Waren listaukseen asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan eniten katuvat. Näitä ovat listan mukaan
- ettei ollut rohkeutta elää omaa elämää
- että tuli oltua niin paljon töissä
- ettei uskaltanut näyttää omia tunteitaan
- ettei tullut oltua yhteydessä ystäviin
- ettei ollut rohkeutta olla onnellinen
 |
| Pixabay |
En ole ihan vielä kuolinvuoteellani, ja jos se minusta riippuu, pysyn sieltä kaukana kauan, mutta kieltämättä tämä syöpä ja edessä olevat koettelemukset tuovat ajatuksen elämän rajallisuudesta normaalia oman elämän häivähdyksenomaista punnintaa lähemmäksi.
Onko minulla ollut rohkeutta elää omaa elämääni? Juu, kyllä. Omat valinnat on tullut tehtyä, joskus vastoin läheisten odotuksia, joskus olen jopa itsenikin yllättänyt. Tämän sairauden, tai nimenomaan paranemisen kanssa, on tullut pohdittua myös sellaista käsitettä kuin "terve itsekkyys". Sain nimittäin eräältä aiemmin lymfooman sairastaneelta ihan alkuvaiheessa suoran neuvon olla itsekäs. Se on osoittautunut haastavaksi, kun huomaan jatkuvasti yrittäväni luvata asioita nimenomaan perheelle. Haastavaa ei ole lupaaminen, vaan sen tunnustaminen, että en voi tietää jaksanko iltapäivällä, illalla, huomenna. On vain se nyt-hetki ja jos porukassa on 4 muuttujaa, niin sekin hetki on jo erilainen kaikille.
Kadunko töissä viettämääni aikaa? En. Olen saanut tehdä työtä, jota rakastan, ja se on suuri etuoikeus! Haluan päästä takaisin töihin! Olen myös uskaltanut tehdä isoja muutoksia ja vaihtanut työpaikkaa, kun se on tuntunut mielekkäältä. Jos tämä kaduttaa, niin jokin ei ehkä ole tasapainossa: työn ja muun elämän välinen suhde.
Olenko uskaltanut näyttää omia tunteitani? Tässä on kieltämättä haasteita, vaikka ekstrovertti olenkin. Kuinka aidosti osaan välittää sen todellisen ajatuksen tai tarpeen siellä alla peittämättä sitä happamuuteen, nauruun tai johonkin muuhun valeasuun? Että osaisin ilmaista tunteeni rakentavasti ja ennen kaikkea rakastavasti, siinä on aina kasvunvaraa. Rakkaus ja ilo ovat tärkeimmät, ne mistä haluaisin läheisten minut muistavan.
Olenko ollut yhteydessä ystäviini? Jaa-a, olen ja en. Kiireiset ruuhkavuodet, kaikki tuntuvat asuvan vähän kaukana... Toisaalta koen, että aidot ystävyyssuhteet ovat sellaisia, joihin voi aina palata ja tarina jatkuu.
Onko minulla ollut rohkeutta olla onnellinen? Jos ei, niin sen este olen vain minä itse. Muita ihmisiä tai kohtaloa on turha syyttää, vaikka välillä tekisi mielikin. Jos miettii kysymystä parisuhteen kautta, niin yhtäkkiä se tiskikoneen täyttäminen väärin ja moni muu mukamas niin ärsyttävä tapa tai vuosikausia närästänyt piirre on aika pieni juttu. Ne tärkeät asiat on punnittu tiukoissa paikoissa ja tärkeimmät ominaisuudet korostuvat nyt.
Me -sinä ja minä - olemme tulleet konkreettisen tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Tähän meillä molemmilla on sama syy. Minä olen päässyt siihen vaiheeseen toipumisessa, että olemme voineet vaimoni kanssa suunnitella tulevaisuuttamme. Olen päättänyt laittaa elämäni uusiksi ja vaimoni on samoilla linjoilla. Minulle on kuitenkin viime vuosina selvinnyt vanhan arvon - kohtuullisuuden - merkitys. Ilman muita ihmisiä en olisi se mikä olen. Mielestäni on kohtuullista ajatella sekä itseä että muita.
VastaaPoistaKiitos viisaista sanoistasi! Olen todella iloinen kuullessani tulevaisuudensuunnitelmistanne, uudet suuntaukset ja uusi alku kuulostavat hyvältä rankan vaiheen jälkeen. Kohtuullisuudesta puhut niin totta - en usko, että ilman muita ihmisiä tällaista pyöritystä jaksaisi. Välillä tämä on, tässä vaiheessa ainakin, uuvuttavan itsekeskeistä tämän sairastamisen kanssa. Tarvitsen muita ihmisiä päästäkseni ulos oman pääni sisältä, puhumaan omista asioistaan, iloistaan ja suruistaan, ajatukset toisaalle vieviä kirjoituksia. Ja samalla kaipaan vertaistukea. Vuorotellen. Tasapainoa kaikessa tässä. Välillä onnistuu paremmin!
Poista