Laulava aurinko erämaassa

Kahlaan lumessa vyötäröä myöden. Olen matkalla töihin ja päällä on farkut ja jalassa kaikkea muuta kuin lumikengät. Että mitähän hittoa? Etsin epätoivoisesti paikkaa, mihin pääsisin piiloon pissalle. Kivulias hätä saattaa yllättää milloin vain työmatkan varrella eikä kauniin maisemareittini varrelta löydy huoltoasemaa tai kahvilaa, mihin voisi sopivasti piipahtaa. Ei, metsään on mentävä ja mielellään heti tai välittömästi! Nyt talvella lumen määrä hieman vaikeuttaa etsintöjä. Ojat ovat yllättävän syviä ja lunta on joka paikassa eikä kaikkia mahdollisia pysähtymispaikkoja ole aurattu niin, että auton saisi siihen tökättyä sopivasti ja käännettyä takaisin varsinaiselle reitille. On minulla jo pari vakipaikkaa,  mutta aina ei hätä niin sanotusti osu juuri sopivassa kohdassa. Silloin on pakko suunnata auto äkkiä jorpakkoon ja katsoa joku kuusen juuri. Ei muuten ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Olen diagnosoinut itseni nyt pissavammaiseksi. En tiedä, onko tämä sen kurjan pol

Kuuntelin vierestä, kun kaverit vertailivat tätä ja viime talvea. Että onpa sitä ja tätä ja ei vaan viime vuonna. Aloin ihmetellä, kun en muistanut viime talven lumitilanteesta tai pakkasista mitään. Kunnes tajusin, että minähän olin sairaalassa vuoden alusta lähes hiihtolomaan asti ja hiihtolomasta toukokuuhun ramppasin tiputuksissa ja nuokuin pöllyssä kipulääkkeistä. Yli neljä kuukautta hurahti sisätiloissa. Ei ihme, etten muista. Nyt on tilanne toinen. Nautin lumesta ja liikkumisesta. Kaivoin toppahousutkin esiin, kun pakkasta on lähemmäs -20, mutta kuumahan lumisella suolla tämänkin päivän retkellä tarpoessa tuli. Sain lääkärin vastaanotolla hyviä tuloksia, parhaita, mitä voi saada! Eiväthän hematologit mitään lupaa eivätkä anna takuita terveydestä, eivät tämän verisyövän kanssa. Epäluuloisia ovat. Minä kyllä ajattelen, että olen nyt terve, jollei toisin todisteta! Kiitollisella ja hyvin nöyrällä mielellä kuitenkin. Tiedän realiteetit. Tauti voi uusia nyt, vuoden tai

Verisyöpädiagnoosista on nyt kaksi vuotta. Muistan aluksi ennusteita kuunnellessani ajatelleeni, että jos meinaan tähän kuolla, niin menkööt sitten nopeasti, pääsee sitten mies ja lapset takaisin elämään kiinni ja eteenpäin. Että ei mitään hidasta kitumista. Tukka putkella on kuljettu tuosta alkushokista erilaisten hoitojen kautta takaisin töihin ja mahdolliseen paranemiseen. Ajatukset aika nopeasti alun synkistelyistä muuttuneeet, muutamaan kertaankin. Olen nyt 1-vuotias, tasan vuosi sitten sain uudet solut ja uuden mahdollisuuden. Tällä viikolla on lääkärin vastaanotto, jossa käydään huolellisesti läpi isommat tutkimustulokset ja tähänastinen tilanne. Mitään varmaahan hematologit eivät ikinä lupaa, mutta niin kauan, kun hoidot eivät ala uudestaan, voin kuvitella itseni terveeksi. Viime viikolla tehtiin yhtä jos toistakin tutkimusta: luuntiheyden mittaus laajat verikokeet (sis ferritiiniarvot, kilpirauhasarvot, paastoarvot etc.)  EKG vuorokausivirtsankeräys  keuhkoje

Lehdissä on viime aikoina ollut useita juttuja kipulääkkeistä ja siitä, miten helppoa niihin on jäädä koukkuun. Listoilla vilahtelevat minullekin tutut Oxy-alkuiset lääkkeet. Muistissa on vielä oma yritykseni lopettaa noiden käyttö kerrasta viime keväänä. Eihän siitä mitään tullut. Tai siis tuli oikein paha olo ja olin sekaisin kuin seinäkello, kunnes sain kunnon ohjeet, miten niiden käyttö tulee lopettaa oikein eli asteittain. Oksikodoni kuuluu vahvoihin opioideihin. Se tuli ryminällä USA:n markkinoille 1990-luvun lopulla ja laajeni nykyiseksi huume-epidemiaksi. ---  HOIDOSSA  olevien huumepotilaiden yleisin diagnoosi Suomessa on opioidiriippuvuus. Amfetamiinin käyttäjiä on enemmän kuin opioidien käyttäjiä, mutta opioidien vieroitusoireet ovat hankalimmat ja pisimmät.  HS 25.11 Käytin noita ooppiumijohdannaisia lääkärin määräyksestä syövän ja allogeenisen kantasolusiirron jälkeen ilmestyneeseen kovaan polyoomaviruksen aiheuttamaan kipuun parin kuukauden ajan ja se aika rii

Tasan vuosi sitten sulkeuduin sairaalan osastolle 7B huoneeseen numero 7 ja pääsin ulos vasta hiihtolomalla. Viimeisen viikon aikana ennen eristysjakson alkamista ja allogeenista kantasolusiirtoa vaelsin metsissä niin paljon kuin ikinä pystyin. Kirjoitin siitä postauksessa  Päivä -8 . Kun lapset lähtivät kouluun, minä lähdin metsään. Se oli ainoa keino pitää pää kasassa. Ja ehkä se toi myös vähän kuntoa kestää se mankeli, minkä läpi kroppa ja koko minuus pistettiin. En voi käsittää, että siitä on jo vuosi! Olinko se minä, joka kävelin sairaalan käytävää ja odotin oranssilla sohvalla jännittyneenä huoneen valmistumista (tarkan desinfioinnin päättymistä), enkä osannut kuvitella mitä tuleman pitää? Niin kuin sidottaisiin silmät ja sanottaisiin, että lähde kävelemään, vieraassa maastossa. Ei mitään hajua, tuleeko vastaan puu tai suo, mutka vai rotko. Vähän sellaiselta se tuntui. Vaikeinta oli ero perheestä, ehdottomasti. Eniten pelkäsin kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Ja ehkä enit

Mun ihossa näkyy nykyään kaikki. Näkyy ne kuuluisat elämän jäljet eli lihomiset, laihtumiset, raskaudet, ikä. Ja näkyvät myös rankat syöpähoidot, lääkkeet, käänteishyljintä, aurinko ja atopia, syömiset ja juomiset, hormonaaliset muutokset sekä oikeat että väärät rasvat. Rasvojen kanssa lotraaminen onkin ihan taitolaji. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen huomannut, että liian "rasvainen" rasva tukkii ihohuokoset ainakin käsivarsissa ja kasvoissa, ja sitten syntyy niitä finnin näköisiä ärsyttäviä näppylöitä. Sen sijaan selkään pitää laittaa niin paljon ja vahvaa rasvaa kuin vain löytyy. Suihkun jälkeen ruiskutan ihoöljyä ja siihen päälle vielä 60% tököttiä. Sitten pitää kekkuloida hetkinen ja antaa kosteuden imeytyä, ettei öljyä vaatteita. Näiden kokeiluiden kautta iho voi nyt paremmin kuin aikoihin. Kuivan koppuran sijaan suurimmaksi osaksi ihan pehmoinen ja siloinen. Lomalla voi tietysti olla myös osuutta asiaan. Stressiä on ainakin vähemmän, mutta veikkaan, että

Vuoden vaihteeseen kuuluu usein menneen nollaamista, jonkunlaista välitilinpäätöstä menneestä suhteessa tulevaan ,  monenlaisia toiveita ja tavoitteiden asettelua. Vuosi sitten pidimme perhepäivällisellä toivomuskierroksen vuodelle 2018. Y ksi toivoi tramppapuistokäyntejä ja  parannuskeinoa syöpään sekä diabetekseen , toinen pleikka nelosta, kolmas ja neljäs  terveyttä kaikille sekä menestystä kantasolusiirtoon. No, ei tullut pleikka nelosta, eikä tramppapuistossakaan taidettu käydä, ja tiede ja tutkimus parannuskeinojen suhteen jatkavat kehittymistään, mutta yhden toiveen toteutumisen suhteen näyttää tällä hetkellä aika hyvältä! Jatkamme toivomista!  Tänä vuonna varsinaista toivomusrinkiä ei käyty, mutta veikkaanpa, että kaikkien listalla olisi ihan vain  tavallinen ja  levollinen tuleva vuosi. En ole ikinä tehnyt uudenvuodenlupauksia, enkä tehnyt nytkään. Hyvinvoinnin ja unelmien tavoittelun hengessä otin kuitenkin vastaan retkihaasteen eli tavoitteena tehdä 52 er