Laulava aurinko erämaassa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Kaikki on periaatteessa hyvin, ainakin niin sanotusti hyvin - en ole ollut sairaalassa sitten alkukesän. Olen yrittänyt nauttia lomasta, mutta en ole ollut oikein oma itseni. Teen asioita, joista tiedän että pidän, mutta silti mikään ei tunnu miltään, ei tunnu siltä kuin  pitäisi . Mietin, onko minulla post-traumaattinen stressi , masennus tai joku muu oireyhtymä.  Ei kai se mikään ihme olisi. Sentään melkein kuolin. Olen porskuttanut tähän asti aika hyvin. Olen ollut urhea, olen ollut ensisijaisesti äiti ja priorisoinut lasten ja perheen hyvinvoinnin koko tänä sairauteni aikana. Ehkä se on myös ollut selviytymiskeinoni ja selviytyminen on ollut päällimmäisenä draivina tässä kauan.  Nyt on ensimmäinen varsinainen kesälomani koko tämän syöpäsen vaiheen aikana eli yli kahteen ja puoleen vuoteen. Odotukset ovat tietenkin olleet korkealla: ihanaa, yhteistä aikaa perheen kanssa! Tekemistä lasten kanssa, lasten ehdoilla. Om...

Niin se on tässä elämässä: toisen rikkaruoho on toisen voikukkapelto! Minä kuulun niihin, jotka lumoutuvat vehreästä vihreästä ja runsaasta keltaisesta kukkaloistosta siinä keskellä. Ja sekin vaihe, kun kukat muuttuvat valkoisiksi höytyväpalloiksi on minusta kiva. Muistan, kun lapsena puhallettiin niitä palloja rikki ja höytyvät lentelivät ympäriinsä. Nyt omat lapset tekevät samaa. Olen jotenkin ihmeellisesti selvinnyt työvuodesta kesälomalle. Vuosi hurahti nopeasti, niin nopeasti, etten edes tajunnut töiden päättyvän kuin vasta loman jo alkaessa. Tosin edelleen aivot rullailevat työasioiden kimpussa ja jonkun verran olen luonnostellut loman jälkeisiäkin suunnitelmia. Olen myös potenut jonkin sortin flunssaa heti loman alettua. Kurkku kipeänä aamuun ankeaan... ja vähän lämpöä päälle, mutta juuri sen verran, että ei ole tarvinnut lähteä päivystykseen näytille. Ehdin kuitenkin raahata lapset ensimmäiselle lomaretkelle metsään ennen kuin tajusin, että outo olo on todellakin lievä...

Kahlaan lumessa vyötäröä myöden. Olen matkalla töihin ja päällä on farkut ja jalassa kaikkea muuta kuin lumikengät. Että mitähän hittoa? Etsin epätoivoisesti paikkaa, mihin pääsisin piiloon pissalle. Kivulias hätä saattaa yllättää milloin vain työmatkan varrella eikä kauniin maisemareittini varrelta löydy huoltoasemaa tai kahvilaa, mihin voisi sopivasti piipahtaa. Ei, metsään on mentävä ja mielellään heti tai välittömästi! Nyt talvella lumen määrä hieman vaikeuttaa etsintöjä. Ojat ovat yllättävän syviä ja lunta on joka paikassa eikä kaikkia mahdollisia pysähtymispaikkoja ole aurattu niin, että auton saisi siihen tökättyä sopivasti ja käännettyä takaisin varsinaiselle reitille. On minulla jo pari vakipaikkaa,  mutta aina ei hätä niin sanotusti osu juuri sopivassa kohdassa. Silloin on pakko suunnata auto äkkiä jorpakkoon ja katsoa joku kuusen juuri. Ei muuten ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Olen diagnosoinut itseni nyt pissavammaiseksi. En tiedä, onko tämä sen kurjan...