Laulava aurinko erämaassa

Ensimmäinen lomaviikko takana. Kaikenlaista kivaa oli suunniteltuna, niin omaa lomaa kuin lasten ja perheen kanssa puuhailua, mutta päädyinkin viettämään kolme yötä sairaalassa. Olin unohtanut, miten nopeasti tilanteet voivat muuttua.  Luulin kesäflunssan jo helpottaneen. Taisin luottaa kuntooni liikaa ja lähdin liikkeelle turhan aikaisin. Viiden kilometrin lenkki Birgitan polulla kostautui ja kuume nousi korkealle. Ohjeiden mukaan lähdin päivystykseen näyttäytymään ja oletin, että pääsen sieltä tarkistuksen kotiin, mutta tällä kertaa niin ei käynytkään. Neutrofiiliarvot olivat tipahtaneet alas, jopa kantasolusiirron jälkeiselle tasolle, ja niin pamahtivat päälle taas kaikki ruokarajoitukset ja eristys. Takaisin lähtöruutuun. Takaisin perusasioihin. Vapauden menettäminen, itsemääräämisen menettäminen, holhouksen alla oleminen, terveyden menettäminen, siinä joitakin pieneksi tekeviä teemoja viikon varrelta. Ensimmäisen yön vietin päivystyksessä, jossa nukkuminen jäi

Niin se on tässä elämässä: toisen rikkaruoho on toisen voikukkapelto! Minä kuulun niihin, jotka lumoutuvat vehreästä vihreästä ja runsaasta keltaisesta kukkaloistosta siinä keskellä. Ja sekin vaihe, kun kukat muuttuvat valkoisiksi höytyväpalloiksi on minusta kiva. Muistan, kun lapsena puhallettiin niitä palloja rikki ja höytyvät lentelivät ympäriinsä. Nyt omat lapset tekevät samaa. Olen jotenkin ihmeellisesti selvinnyt työvuodesta kesälomalle. Vuosi hurahti nopeasti, niin nopeasti, etten edes tajunnut töiden päättyvän kuin vasta loman jo alkaessa. Tosin edelleen aivot rullailevat työasioiden kimpussa ja jonkun verran olen luonnostellut loman jälkeisiäkin suunnitelmia. Olen myös potenut jonkin sortin flunssaa heti loman alettua. Kurkku kipeänä aamuun ankeaan... ja vähän lämpöä päälle, mutta juuri sen verran, että ei ole tarvinnut lähteä päivystykseen näytille. Ehdin kuitenkin raahata lapset ensimmäiselle lomaretkelle metsään ennen kuin tajusin, että outo olo on todellakin lievä