Laulava aurinko erämaassa

Ajattelin kirjoitella kuulumisia pitkästä aikaa. Terveisiä niille, joilla diagnoosi on vasta alussa ja koko hela hoito edessä, siinä toivossa, että heilläkin voisi kaikki mennä hyvin. Ehkä ei samalla tavalla kuin minulla, mutta omalla tavallaan hyvin.  Viimeksi kerroin, että kaikki on hyvin ja että jätän blogin "uinumaan" ja keskityn vaihteeksi elämiseen. Edelleen kaikki on hyvin. Olen saanut keskittyä elämiseen useamman vuoden ja ihan  ilman mitään lääkkeitä. Kävin hetki sitten vuosikontrollissa ja vähän lannerangan kuvannuksessakin. Verikokeissa ei merkkejä myeloomasta, veriarvot kaikin puolin hyvät. Kuvannusta ei tehdä rutiininomaisesti, vaan nytkin tsekattiin lähinnä alaselkäkipuja.  Verenpaine on uhkaavasti alkanut nousta, minullahan se on aina ollut matalan puoleinen, mutta kuulemma kantasolusiirto on niin suuri rasitus sisäelimille (hematologi sanoi), että tämä oli odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Suurin osa lähtee sairaalajaksolta suoraan verenpainelääkitykse...

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Kaikki on periaatteessa hyvin, ainakin niin sanotusti hyvin - en ole ollut sairaalassa sitten alkukesän. Olen yrittänyt nauttia lomasta, mutta en ole ollut oikein oma itseni. Teen asioita, joista tiedän että pidän, mutta silti mikään ei tunnu miltään, ei tunnu siltä kuin  pitäisi . Mietin, onko minulla post-traumaattinen stressi , masennus tai joku muu oireyhtymä.  Ei kai se mikään ihme olisi. Sentään melkein kuolin. Olen porskuttanut tähän asti aika hyvin. Olen ollut urhea, olen ollut ensisijaisesti äiti ja priorisoinut lasten ja perheen hyvinvoinnin koko tänä sairauteni aikana. Ehkä se on myös ollut selviytymiskeinoni ja selviytyminen on ollut päällimmäisenä draivina tässä kauan.  Nyt on ensimmäinen varsinainen kesälomani koko tämän syöpäsen vaiheen aikana eli yli kahteen ja puoleen vuoteen. Odotukset ovat tietenkin olleet korkealla: ihanaa, yhteistä aikaa perheen kanssa! Tekemistä lasten kanssa, lasten ehdoilla. Om...

Ensimmäinen lomaviikko takana. Kaikenlaista kivaa oli suunniteltuna, niin omaa lomaa kuin lasten ja perheen kanssa puuhailua, mutta päädyinkin viettämään kolme yötä sairaalassa. Olin unohtanut, miten nopeasti tilanteet voivat muuttua.  Luulin kesäflunssan jo helpottaneen. Taisin luottaa kuntooni liikaa ja lähdin liikkeelle turhan aikaisin. Viiden kilometrin lenkki Birgitan polulla kostautui ja kuume nousi korkealle. Ohjeiden mukaan lähdin päivystykseen näyttäytymään ja oletin, että pääsen sieltä tarkistuksen kotiin, mutta tällä kertaa niin ei käynytkään. Neutrofiiliarvot olivat tipahtaneet alas, jopa kantasolusiirron jälkeiselle tasolle, ja niin pamahtivat päälle taas kaikki ruokarajoitukset ja eristys. Takaisin lähtöruutuun. Takaisin perusasioihin. Vapauden menettäminen, itsemääräämisen menettäminen, holhouksen alla oleminen, terveyden menettäminen, siinä joitakin pieneksi tekeviä teemoja viikon varrelta. Ensimmäisen yön vietin päivystyksessä, jossa nukkuminen ...

Neljäsluokkalainen pähkäili koulutehtävän kanssa: piti keksiä neliosainen yhdyssana ja  luuydinsyöpäepäily  oli ainoa, mitä minulle tuli mieleen - sattuneesta syystä. En sitä viitsinyt siinä hänelle sanoa ja onneksi hän keksikin pian oman vastauksen. Luuydinsyöpäepäily  luki tekstarissa, jonka lähetin lääkärin penkiltä hyvälle ystävälleni vähän yli kaksi vuotta sitten tämän syöpätanssin alkaessa. Ainoa sana koko tekstarissa, mutta hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja on elänyt mukana koko tämän myllerryksen kaikkine vaiheineen. Moni asia on mennyt uusiksi tässä parin vuoden aikana, mutta tärkeimmät ja rakkaimmat ovat kulkeneet rinnalla. On itketty yhdessä ja on naurettu yhdessä, ja olen saanut sanoa pahimmatkin ajatukset ääneen. Se on arvokasta. Olen kuullut toisenlaisiakin tarinoita. Että kun syöpädiagnoosi tai joku muu elämän iso kriisi iskee, onkin tullut hiljaisuus ja yksinäisyys. Olen ollut perheen ja ystävien suhteen onnekas. Ne uusiksi menneet asiat ovat...

Mitä jää mieleen vuodesta 2017? Syöpädiagnoosi, sädehoidot, sytostaatit, autologinen kantasolusiirto, kosteusvaurio, lapsen diabetes-diagnoosi, 3 luuydinnäytettä, satoja verikokeita, 28 vuorokautta sairaalassa. Näitä en jää kaipaamaan. Elämämme mullistui vanhan vuoden aikana monella tapaa. Mies laskeskeli, että kaikkien todennäköisyyksien mukaan pitäisi vuoden 2018 tarjota meidän perheelle jo vähän parempia aikoja ja uutisia. Toivon niin. Luottamus elämään on saanut kovan kolauksen, pahin niistä tämä lapsen sairastuminen. Olisi mukavaa päättää vuosi harmonisissa ja toiveikkaissa tunnelmissa, mutta niin ei tällä kertaa ole. Elämästä ei tule valmista, vaikka kalenterivuosi vaihtuukin ja se on myös lohdullista. En ole ikinä aiemmin päättänyt vuotta vielä näin vihaisena. Mutta hyväksyn prosessin keskeneräisyyden ja kaikki sen mukanaan tuomat tunteet. Elämä jatkuu ja tunteet ehtivät vielä vaihtua moneen kertaan. Olen kuluneen vuoden aikana oppinut paljon, eniten itsestäni, mutta my...

Katselin vuoden takaisia kuvia. Kuvia, joissa olen perheen kanssa. Kuvia, joissa olen ystävien kanssa ja kuvia töistä. Kuvia, joissa minulla on tukkaa. Kuvia, joissa olen jo vakavasti sairas, mutta en vielä tiedä sitä. Olen niissä kuvissa iloisen ja onnellisen näköinen. Selkäkipu vain häiritsi elämää ja sen takia lähes tismalleen tasan vuosi sitten meninkin ortopedille. Ajattelin vaivan liittyvän SI-niveleen. Oli se vaan kumma, kun jumppa, fysioterapia ja akupunktio eivät auttaneet. Jännästi sitä mieli palaa noihin oireisiin ja alkuaikoihin yhä uudelleen ja uudelleen.  Selkäkivun lisäksi oli outo tunnoton alue alaleuan iholla, jonka takia kävin sekä hammaslääkärissä että terveyskeskuksessa. Mitään syytä noissa perustutkimuksissa ei löytynyt. Puolen vuoden aikana oli ollut myös 3 äärimmäisen kipeää kylkiluiden hermojen kipeytymistä (silloinen lääkärin tulkinta). Hemoglobiinia oli tutkittu terveyskeskuksessa, koska punasolut olivat jotenkin laajentuneita ja hemoglobiiniar...

Sain viime viikolla otetun luuydinnäytteen tulokset. Eivät ehtineet postissa, kun löysin ne jo sattumalta Oma kanta -palvelusta. Siellä sanottiin, että ei näkynyt enää syöpää! Ei syöpää! Jee, jee, jee! Kyllä nyt kuulkaa laulattaa! Tähänastiset hoidot ovat siis tuottaneet tulosta ja toimineet toivotulla tavalla. Alkutilanne oli karu: 80-90% luuytimestä oli syöpäsoluja, mutta nyt siellä vallitsee normaali tasapaino. Tuntuu aika ihmeelliseltä! Vaikka olihan niitä hoitoja: 5 kierrosta sytostaatteja, pistoksia ja kortisonia, ja siihen perään autologinen kantasolusiirto. Vähemmästäkin luulisi taudin tuupertuvan! Itse olin välillä kieltämättä aika poikki. Se, että tautia ei ole tällä hetkellä ei tietenkään takaa tulevaisuuden kannalta mitään niin kuin jokainen syöpää sairastanut tai sairastamista läheltä seurannut tietää. Tilanne voi muutaman kuukauden päästä olla taas ihan toinen. Tämä on kuitenkin paras mahdollinen lähtökohta jatkoa ja esimerkiksi allogeenista kantasolusiirtoa aja...

Haavat eivät parane yhtä nopeasti kuin ennen. Olin lasten kanssa metsäpolulla lähes kuukausi sitten ja onnistuin kaatumaan tässä vauhdikkaassa seurassa oksan päälle saaden kämmeneeni pienen, mitättömän haavan. Siitä ei vuotanut edes verta, iho rikkoutui juuri ja juuri, mutta silti se rupi ei ole vieläkään täysin kadonnut. En tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä trombosyyttejä on vielä vähänlaisesti, vaikka verikokeiden mukaan arvot ovat kuitenkin ihan normaalin puitteissa. @Pixabay Tuon mitättömän viisimillisen naarmun takia soitin säikähtäneenä terveyskeskuksen neuvontaan, että tuleeko tästä nyt jäykkäkouristus? Pitääkö tulla näytille? Tarvitaanko antibiootteja? Eipä onneksi tullut, ei tullut edes tulehdusta, ei tarvinnut lähteä terveyskeskukseen eikä ottaa antibiootteja. Vastaisuudessa parempi olla kaatuilematta, kun tuo kantasolusiirto on pyyhkinyt rokotusten tuoman vastustuskyvyn muistista. Sitä voisi luulla, että koti hohtaisi tip top kunnossa, tavarat olisivat paikoillaan ja...

Nyt se on taas otettu, luuydinnäyte. Ensimmäisen kerran se otettiin minulta tämän vuoden alussa diagnosointia varten ja silloin pelkäsin sitä ihan hirveästi. Olin kuullut kaikenlaisia kauhukertomuksia. Sitten kävikin niin, että koko toimenpide olikin paljon kivuttomampi kuin olin luullut ja huomattavasti nopeammin ohi. Tällä kertaa en siis pelännyt niin paljon, mutta mielessä kyllä kävi, että josko se nyt onkin ihan kamalaa. Jos vaikka mieli tekee sellaiset tepposet. Mutta hyvin se meni taaskin. Ensin sain pienen annoksen rauhoittavaa lääkettä. Jos vielä joskus kolmas kerta tulee, niin luulen pärjääväni ilman tätä osiota. Sen jälkeen siirryttiin operaatiohuoneeseen, jossa oli lisäkseni hoitaja ja näytteiden "tallettaja" sekä näytteen ottava hematologi. Luuydinnäyte otetaan joko suoliluusta tai rintalastasta. Pyysin tälläkin kertaa, että näyte otetaan vasemmasta suoliluusta, koska oikeassa suoliluussa on minulla syövän syömää luustoaluetta ja se tuntuu muutenkin aralta. Tä...

Joku virus on nyt villiintynyt minussa. Kävin tänään ihotautilääkärillä ja tämä oli diagnoosi kokovartaloihottumastani, joka kihisee kaikkialla muualla, paitsi kämmenissä ja jalkapohjissa. Sellaista pientä ryynimäistä, rokkomaista ja ärsyttävää näpyn näppyä. Tämä ei kai suoranaisesti liity kantasolusiirtoon eikä ole tyypillinen seuraus siitä. Rajujen hoitojen, vahvojen lääkkeiden jälkeen ja vastustuskyvyn ollessa alhaalla ei ole kuitenkaan ihme, jos kroppa on hieman sekaisin ja tulkitsee tavallisenkin viruksen vähän erikoisella tavalla. Lääkkeeksi sain paria erilaista voidetta. Vaikutusten pitäisi näkyä selkeästi muutamassa päivässä, mutta jos ei, niin sitten on otettava kortisonikuuri. Arvaatte varmaan, että en halua tuota kirottua kortisonia, enkä sen mukanaan tuomaa unettomuutta, kiukkuisuutta ja turpoamista! Joten rasvaan rasvaan, voitelen voitelen. Onneksi ei ole nostanut kuumetta kuitenkaan. Niveliä on kolottanut ja olen ollut älyttömän väsynyt, väsyneempi kuin yleensä. V...

Yritin jossakin vaiheessa tätä kantasolusiirtoon valmistautumista etsiä vinkkejä nimenomaan lapsiperheen "varotoimenpiteistä" infektioiden ehkäisyyn, mutta mitään yhtenäistä ohjeistoa en löytänyt. Lääkäreiltä sain tietysti perusohjeen: käsihygienia ennen kaikkea. Loput keräilin kyselemällä erilaisista Facebook-vertaistukiryhmistä. Ajattelin koota tähän joitakin näitä saamiani vinkkejä, jos se vaikka jonkun tarvitsevan silmiin osuu. Lasten kautta kuitenkin kulkeutuu kotiin iso osa liikkeellä olevista infektioista. Meillä on siis kaksi lasta, 3-luokkalainen Tinttis ja eskarilainen Poikanen. Molemmat ovat hoitaneet käsipesut todella hyvin, isompi tunnollisemmin kuin pienempi jota joutuu vähän muistuttelemaan. Joka tapauksessa, siirrosta on nyt noin 2 kuukautta ja hyvin on mennyt. Tinttiksellä oli joku flunssantyyppinenkin juuri kotiin palattuani, mutta se ei ihme kyllä tarttunut muihin perheenjäseniin. Päiväkoti Vien ja haen eskarilaisen päiväkodin ovelta. En mene sisää...

Syyskuu on täällä taas ja karvan verran vaille kuukauden olen nyt kantasolusiirron jälkeen ollut kotona. Kuntoutuminen etenee sellaisella yksi eteen, kaksi taakse -askelella: aina puuhapäivän jälkeen iskee julmettu väsymys ja saatan nukkua useamman tunnin päivänokoset. Jos kuukauden takaiseen kotiinpaluupäivään vertaa, niin enää ei kuitenkaan pitsapohjaa kaulitessa tarvitse käydä sohvalle lepäilemään, edistystä! Mieli on ihmeellinen juttu. Fyysisen olon vähitellen normalisoituessa ja kotona olon onnea eli perusarkea nauttiessa on älyllisten/ ammatillisten haasteiden kaipuu ja olemisen tylsyys alkanut nostaa päätään. Kun on kolmisen viikkoa maannut sairaalassa ja katsonut töllöä, tuntuu nyt siltä, että kiitos riittää tätä sorttia  (sanoo hän, vaikka juuri ahmi useamman kauden Game of Thronesia tallenteelta putkeen...). Niinpä selailin toiveikkaana useammankin eri yliopiston Avoimen puolen kurssitarjontaa. Löytyisikö sieltä ratkaisu? Ei löytynyt. Vaikka siellä oli jos jonki...

Ihmettelen tätä nollakuntoa. Että miten heikkoon kuntoon sitä pääsee, kun 3 viikkoa möllöttää ja makoilee sairaalassa. Lihakset (siis se mitä niistä on jäljellä) ovat pelkkää tärisevää hyytelöä pienessäkin ponnistelussa. Ja pienellä ponnistelulla tarkoitan vaikkapa kattilan kaivamista alakaapista. En suosittele tällaista ihmiskoetta kenellekään. Aloitin kevättalvella harjoittamani jooga-ohjelman ( Yoga with Adriene: 30 Days of Yoga ) alusta muutama päivä sitten ja olemattomat lihakseni ovat nyt kireinä ja kipeinä ihan ennennäkemättömällä tavalla. Uskottava on, että liike tekee hyvää vaikka nyt tuntuukin pahalta. Koetan keskittyä nyt lihashuoltoon, jos vaikka saisi polvi- ja jännekipuja taltutettua ennen kuin tuo aerobinen kunto kohoaa ja vauhti vie mennessään (mistä ei kyllä ihan heti ole pelkoa, kun tänään juuri tein 2 km pituisen kävelylenkin ja ylämäessä oli vielä pysähdyttävä hengittelemään). Vaikka välillä meinaa usko kunnon kohoamiseen loppua ja ihmetys heikkoudesta valtaa m...

@Pixabay Tänään vanhenin taas vähän, sain yhden vuosirenkaan lisää. Kävin hakemassa läheisestä leipomosta juhlaherkkuja. Puoli vuotta sitten mietin, näenkö tätä päivää ollenkaan. Jos oikein dramaattisiksi ruvetaan, niin tämähän voi myös jäädä viimeiseksi syntymäpäiväkseni - hyvä syy siis herkutella! En ole juurikaan miettinyt kysymystä miksi minä?  Pikemminkin miksen minä  siinä kuin kuka tahansa muu. Syöpä on nykyään niin yleinen, joka kolmannelle, mahdollisesti kohta joka toiselle napsahtaa jossakin elämän vaiheessa. Olisin tietysti toivonut, että jos tämän oli pakko minuun tulla, niin olisi kuitenkin tullut myöhemmin. Sitten kun lapset olisivat jo isoja ja näkisin heidän löytäneen omia juttujaan, sitten kun olisin käynyt Uudessa-Seelannissa, sitten kun olisin oppinut rakastamaan paremmin, sitten kun olisin oppinut olemaan paras mahdollinen oma itseni, sitten kun olisin jo elänyt elämäni, sitten kun... Kun alkuvuodesta sain tämän verisyöpädiagnoosin, aloin heti...

Kotona olo on ihan parasta, mutta myös raskasta pitkän sairaalaelon jälkeen. Täällä jotenkin korostuu se kaikki, mihin ei vielä pysty ja mitä ei vaan jaksa. Sairaalassa voimattomuus kuuluu vähän kuin asiaan. Olen silti erittäin onnellinen kotona, siitä ei pääse mihinkään! Maanantaina kotiuduin ja kyllä se oli ilon päivä koko perheelle! Itselläni tunteet purkautuivat myös itkuna parin päivän ajan. Olin järkyttynyt pitkästä poissaoloajasta, ja vaikka siellä toisessa eristysmaailmassa pärjäsin jopa yllättävän hyvin, niin kotiin päästyä iski shokki. (Tai sitten se oli vaan vierotusoire pahoinvoinninestolääkkeenä käytetystä Temestasta...) Näinä ensimmäisinä koti-päivinä olen ollut pystyssä enemmän kuin sairaalahuoneessani. Siitä seurauksena on välillä noussut lievää lämpöä, elimistö on varmaankin niin kovassa prosessissa vielä. Ja onhan täällä enemmän kaikenlaista kuormittavaa (allergeenit ja muut pöpöt sekä eliöt), mitä ei eristyksessä ollut eli keho joutuu niihin nyt sopeutumaan uudel...

Pääsen tänään kotiin! 23 päivää sairaalassa, pienessä eristyshuoneessa... Sanotaanko vaikka, että ei tule ikävä! Viikonloppu oli henkisesti tosi vaikea. Tuntui, että pää hajoaa ja oli järkyttävä ikävä. Onneksi eilen veriarvot olivat pompsahtaneet normaalin rajoihin (minimiviitearvoille) ja sen seurauksena varsinaiselle eristykselle ei enää ollut perusteita. Olisin päässyt kävelemään käytävälle, mutta täällä on jotakin ripulia ollut liikkeellä, joten sain pysytellä tässä turvallisessa, tutussa pikku pesässäni. Kaulakatetri otettiin eilen pois. Jännitin sitäkin toimenpidettä, mutta se oli onneksi nopeasti ohi. Katetri lähetettiin vielä kaiken lisäksi viljelyyn eli tarkistettiin, ettei siinä kasva mahdollisia tulehduksen aiheuttajia. Tänään aamulla hematologi kävi sitten kyselemässä vointia ja kertomassa, että pääsen kotiin! Vaihdoin omat vaatteet päälle heti ja nyt olen vähän pakkaillut. Osastonlääkäri käy vielä tekemässä varsinaisen kotiutuksen. Sitten kyytiä odottelemaan.  Ol...

Huomenna tulee täyteen tasan kolme viikkoa sairaalaeloa ja eristystä. Olo on heikko, mutta pitkäaikainen sairaanhoitaja lohdutti sanomalla, että hän ei ole kantasolusiirron jälkeen näin hyvinvoivaa potilasta nähnyt koskaan. Jee! Olen siis selvinnyt ainakin tähän asti todella hyvin. Heikko ja vähän huono olo vaan kuuluvat asiaan, mutta olen niistäkin kiitollinen. Monen kanssasisareni kertomaan verrattuna olen päässyt suhteellisen vähällä, enkä tiedä miksi. Onko syynä se henkinen ja fyysinen valmentautuminen, mitä olen tehnyt koko tämän kevään ajan? Vai onko se niin kuin hematologi sanoi, että jos ei ole kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai matkapahoinvoinnista juurikaan, tai jos on ns. hyvä viinapää, kärsii yleensä sytostaattien ja muiden lääkkeiden sivuvaikutuksista vähemmän? Juu, rasti kaikkiin kolmeen kohtaan... Varsinaiset kantasolusiirron tulokset eli vaikutukset syöpään saadaan tietää vasta myöhemmin. Kontrollitarkastus on ymmärtääkseni n. kuukauden päästä kotiin pääsystä. Veri...

Edistystä tapahtuu, pikku hiljaa! Nyt on alkanut varsinainen jännitysnäytelmä, joka on kuin pörssikurssien liikkeitä seuraisi (no okei, minun mielestäni jännittävämpääkin kyllä), nimittäin neutrofiiliarvojen tarkkailu! Toissapäivänä neutrofiilit, jotka siis ovat olleet mittaamattomissa pitkään, palasivat kartalle lukemalla 0,06. Eilen lukema oli jo 0.22 ja tänään 0,39! Miksi tämä neutrofiiliarvo on niin tärkeä? No siksi, että se kertoo vastustuskyvyn asteittaisesta noususta. Viitearvot ovat 1,5  -6,7. Ja kun arvo kohdallani ylittää 1, alan olla valmis kotiutukseen! Antibiootitkin lopetettiin tänään. Mitään varsinaista syytä infektiolle ei ole veriviljelyistä löytynyt, mutta ei ole nyt ollut mitään oireitakaan. Ruokahalu on palannut, valitettavasti tämä sairaalaruoka ei oikein maistu, vaan haaveilen kaikenlaisesta muusta. Telkkarin mainostaukojen ruokamainokset ja kavereiden mahtavat ruokapäivitykset ovat suoranaista kidutusta! Käytänkin nyt aikaani haaveillen ja suunnitellen,...

Vähän erilainen tämä hääpäivä tänä vuonna. Kahdeksan vuotta sitten tahdottiin todistajien edessä. Ja tänään minä olen täällä eristyksissä pukeutuneena pinkkiin, kun mies aloittelee loman jälkeen töissä. Kaiken kaikkiaan 11 vuotta yhdessä, joista pian yhdeksän olemme olleet myös vanhempia. Monenlaista on näihin vuosiin mahtunut. Huikeaa onnea ja huumoria, hirveitä ja kurjiakin aikoja, menetyksiä, kiistelyä pikkuasioista, kiirettä ja epävarmuutta, mutta silti aina sitä jotakin yhdessä pitävää, eteenpäin vievää. Tänäänkin tahdotaan, ja tahdotaan lujasti vielä monta vuosipäivää lisää. Kuoleman mahdollisuus on kummasti kirkastanut ja voimistanut tätä tunnetta. Nostanut esiin sen, mikä on aitoa ja tärkeää. Kun puoli vuotta sitten sain tämän diagnoosin ja meidän elämämme muuttui syöpäarjeksi, mies teki heti selväksi, että en ole tässä yksin. Ja se lupaus on pitänyt. Mies on ollut mukana lääkärien vastaanotoilla, tivannut lääkäreiltä tietoa, ollut mukana sädehoidossa, tiputuksissa....

Nyt on oltu jo monta päivää matalaakin matalammalla. Neutrofiilit ovat mittaamattoman alhaalla, trombosoyytit jos vielä laskevat, niin huomenna tiputetaan niitä suoraan suoneen lisää. Koittaisipa nousuvaihe jo! Huhuu, pienet kantasoluni, miten siellä oikein menee? Kaikenlaista asiaankuuluvaa on koettu, mutta oksentamista kesti onneksi vain yhden päivän. Ripulia sitten sitäkin enemmän. Kuume ilmestyi myös lopulta ja kun 38 raja ylittyi, aloitettiin välittömästi laajakirjoiset antibiootit. Labratkin tietysti otettiin, mutta viljelyssä kestää muutaman päivän. Mitään muita oireita minulla ei ole kuitenkaan ollut, ei yskää, nuhaa tai muuta. Siinä menikin pari päivää enemmän tai vähemmän nukkuessa. Tänään oli jäljellä vain pientä lämpöä eli infektiohyökkäys todennäköisesti onnistuneesti torjuttu tällä kertaa. Varmuuden vuoksi pääsin kuitenkin käymään keuhkoröntgenissä eli ulos tästä pienestä huoneesta, ajelulle toiselle osastolle! Asianmukaisesti suojattuna tietysti. Mitätön juttu muulle...