Laulava aurinko erämaassa

Yhtäkkiä olen onnellinen. Tämä tuli jotenkin puskista. Odotin, että kesän koitettua iskee taas perinteinen angsti työstressin vähitellen purkautuessa. Että työstressi vaihtuisi elämän muihin huoliin, kun on kerrankin aikaa niitäkin huomioida ja miettisin terveyttä, mahdollista terveyden puutetta ja spekuloisin tulevaa kontrollia. Mutta olenkin ihan puhtaasti onnellinen. Katson ympäröivää vihreyttä ja vehreyttä, kukkivia puita ja pihoja. Kun palaan retkiltäni kotiin, minua hymyilyttää. Olen lukenut kuusi kirjaa, pitkästä aikaa jaksan keskittyä johonkin. Olen viettänyt aikaa lasten kanssa ja kuunnellut, todella kuunnellut heitä. Olen viettänyt äiti-lapsi - päivän molempien kanssa erikseen ja meillä on ollut niin hauskaa, ihan omat höntsä-jutut, nauraa kikatetaan milloin millekin! Olen kuunnellut musiikkia. Olen tehnyt musiikkia. Olen soittanut rumpuja ja laulanut ihan vaan omaksi huvikseni. Olen pitänyt rötväpäivää. Olen makoillut iltasella terassilla ja kuunnellut sateen ro

En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo, joten en kärsinyt yli kolmen vuoden kiellosta olla möyrimättä multaa. Enemmän harmitti se, kun kotiin ei syöpähoitojen aikana saanut tuoda leikkokukkia. Nyt noiden rajoitusten poistuttua olen yhtäkkiä löytänyt itseni kaapimasta sammaloitunutta, pientä kasvilaatikkoani innolla, istuttanut uutta nurmikkoa, kesäkukkia ja hoitanut muutenkin pihaa. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Onko tämä pitkä koronakevät ja loputtomalta tuntunut läppärin äärellä nyhvääminen herättänyt halun saada jotakin uutta kasvamaan? Jotakin konkreettista ja näkyvää. Ehkä se on eräänlainen toivon versomisen merkki. Halu kasvattaa ja hoitaa, ympäröidä itsensä kauneudella. Ja luonto on kauneinta, mitä tiedän. Nyt on ensimmäinen päivä kesäkuuta. Juhlistin sitä käymällä pitkällä metsälenkillä. Ajoin vahingossa ohi aikomani tienristeyksen ja löysin sattumalta aivan uusia polkuja. Joka mutkan takana oli hieno harju, pieni lampi tai kimmeltelevä järvi. Uhkun intoa pääs