Yhtäkkiä olen onnellinen. Tämä tuli jotenkin puskista. Odotin, että kesän koitettua iskee taas perinteinen angsti työstressin vähitellen purkautuessa. Että työstressi vaihtuisi elämän muihin huoliin, kun on kerrankin aikaa niitäkin huomioida ja miettisin terveyttä, mahdollista terveyden puutetta ja spekuloisin tulevaa kontrollia.
Mutta olenkin ihan puhtaasti onnellinen. Katson ympäröivää vihreyttä ja vehreyttä, kukkivia puita ja pihoja. Kun palaan retkiltäni kotiin, minua hymyilyttää.
Olen lukenut kuusi kirjaa, pitkästä aikaa jaksan keskittyä johonkin. Olen viettänyt aikaa lasten kanssa ja kuunnellut, todella kuunnellut heitä. Olen viettänyt äiti-lapsi - päivän molempien kanssa erikseen ja meillä on ollut niin hauskaa, ihan omat höntsä-jutut, nauraa kikatetaan milloin millekin!
Olen kuunnellut musiikkia. Olen tehnyt musiikkia. Olen soittanut rumpuja ja laulanut ihan vaan omaksi huvikseni.
Olen pitänyt rötväpäivää. Olen makoillut iltasella terassilla ja kuunnellut sateen ropinaa peltikattoon tai katselellut himmenevää aurinkoa ja tuulessa heiluvia puita. Ja tehnyt muitakin ihanan hyödyttömiä asioita. Mitä luksusta!
Työasiat alkavat vähitellen väistyä mielestä. Jossain takaraivossa kolkuttelee siivoamaton, sähköinen työpöytä, ja yhtä sun toista projektiakin pukkaa, mutta aion antaa niille nyt aikaa muhia eli kehittyä alitajunnassa.
Suunnittelen yöllistä retkeä. Että kun jonakin kesäisenä yönä herään, niin kuin yleensä herään, niin lähdenkin metsään. Otan kameran mukaan ja koiran ja menen vaan. Uskallankohan? Mitä, jos törmään karhuun? Tai vielä pahempaa: laavulla nukkuvaan vieraaseen?
Ilmassa tuoksuu kesä.
Kommentit
Lähetä kommentti