Istuin fysiatrian erikoislääkärin vastaanotolla kuulemassa selän magneettikuvien tuloksia. Pelkäsin välilevyongelmia, odotin jumppaohjeita, suunnittelin suuntaavani siitä kohta kotiin ruoanlaittoon. Vuosi 2017 oli alkamassa.
Lääkäri oli todella hyvä, lähetin myöhemmin hänelle kiitosmeilin. Ei tullut mitään julmaa töräytystä eikä jätetty yksin ihmettelemään tyyliin, "No sulla on syöpä, koita pärjätä, moikka" vaan hän johdatteli tilanteen hienosti niin, että kuvien näyttämisen ohella sanat "vakavia muutoksia luuytimessä" ja radiologin lausuntokin ehtivät hiljalleen upota tajuntaani.
Ensimmäinen ajatus oli, että nyt mun elämä muuttuu. Nyt meidän elämä muuttuu. Ja se tuntui siltä, kuin palleasta olisi isketty ilmat kerralla pihalle. Noin tuhat kertaa putkeen.
Jopa mun mies odotettiin siihen tapaamiseen paikalle ja lähdimme saman tien yhdessä Meilahteen lisäselvityksiin. Siellä saatiin rauhassa ihmetellä tilannetta, vaikka samalla aika meni oudon nopeasti. Kotona olisi ollut vaikea keskittyä mihinkään lasten kanssa, kun ei tajunnut yhtään mistään mitään.
Meilahdessa kartoitettiin tilannetta: onko kyseessä joku levinnyt syöpä (paha tilanne) vai joku hoidettavissa oleva syöpä (vähemmän paha). Siinä minulle nousi (shokista varmaan) kuumekin pakkaa sekoittamaan, niin todella tarkkaan syynäsivät tulehdukset ja mahdolliset pesäkkeet.
Itsestä tilanne tuntui ihan hullulta: olin ihan into piukeana tehnyt rakastamaani työtä syyskauden, nauttinut joululomasta ja tohinasta, ja suunnittelin jo tulevan kevään haasteita. Mitä nyt selkä oli ollut kipeä koko syksyn, ja lonkka vähän pidempään. Olin käynyt fysioterapiassa niiden kanssa ja jumpannut. Ja hemoglobiini matalalla, mutta se nyt oli aina. En ollut koskaan kelvannut verenluovuttajaksi.
Päivän päätteeksi oli selvää, että minkään virheen mahdollisuutta ei ollut. Jonkunlainen verisyöpä, harvinaisempaa sorttia, diagnoosia lähdetään tarkentamaan.
Mutta näitä osataan nykyään kyllä hoitaa, niin se nuori päivystävä lääkäri sanoi hirveän huolestuneen näköisenä, ja siihen me tartuimme.
Lääkäri oli todella hyvä, lähetin myöhemmin hänelle kiitosmeilin. Ei tullut mitään julmaa töräytystä eikä jätetty yksin ihmettelemään tyyliin, "No sulla on syöpä, koita pärjätä, moikka" vaan hän johdatteli tilanteen hienosti niin, että kuvien näyttämisen ohella sanat "vakavia muutoksia luuytimessä" ja radiologin lausuntokin ehtivät hiljalleen upota tajuntaani.
Ensimmäinen ajatus oli, että nyt mun elämä muuttuu. Nyt meidän elämä muuttuu. Ja se tuntui siltä, kuin palleasta olisi isketty ilmat kerralla pihalle. Noin tuhat kertaa putkeen.
Jopa mun mies odotettiin siihen tapaamiseen paikalle ja lähdimme saman tien yhdessä Meilahteen lisäselvityksiin. Siellä saatiin rauhassa ihmetellä tilannetta, vaikka samalla aika meni oudon nopeasti. Kotona olisi ollut vaikea keskittyä mihinkään lasten kanssa, kun ei tajunnut yhtään mistään mitään.
Meilahdessa kartoitettiin tilannetta: onko kyseessä joku levinnyt syöpä (paha tilanne) vai joku hoidettavissa oleva syöpä (vähemmän paha). Siinä minulle nousi (shokista varmaan) kuumekin pakkaa sekoittamaan, niin todella tarkkaan syynäsivät tulehdukset ja mahdolliset pesäkkeet.
Päivän päätteeksi oli selvää, että minkään virheen mahdollisuutta ei ollut. Jonkunlainen verisyöpä, harvinaisempaa sorttia, diagnoosia lähdetään tarkentamaan.
Mutta näitä osataan nykyään kyllä hoitaa, niin se nuori päivystävä lääkäri sanoi hirveän huolestuneen näköisenä, ja siihen me tartuimme.
 |
Kommentit
Lähetä kommentti