Laulava aurinko erämaassa

Meillä on uusi perheenjäsen, Alli! Alli on kiltti, 14-viikkoinen, noin seitsemän kiloinen, touhukas ja varsin kekseliäs espanjanvesikoiran pentu, joka seuraa mukana joka paikkaan, myös vessaan, ja haluaa tehdä kaiken yhdessä - pyykinpesusta saunomiseen ja leikkimisestä lukemiseen. Tosin Allin mielestä kirjoissa ja lehdissä ei ole mitään katsottavaa  vaan ne ovat parhaita silputtuina hänen pienillä naskalihampaillaan! Olen haaveillut koirasta pitkään, mutta en uskonut toiveen käyvän toteen. Vanhan koiramme kuoltua viisi vuotta sitten alkoi syöpähyrrä pyöriä. Siihen kuvioon ei mahtunut pentua hoidettavaksi, ei vaikka kuinka kaipasin kaveria metsälenkeille tai rapsutettavaksi vierelle huonoina päivinä.  Allosiirron jälkeen koiran hankinta ei ollut muutenkaan mahdollista. En olisi saanut koskea pennun jätöksiin ja puremat ovat infektioriski. Nyt en ole enää ihan niin riskiryhmässä. Olenhan uskaltanut ostaa jo leikkokukkiakin pöytään ja  saan  viedä bioroskatkin - mikä ilo ker

Ilman kipua voin paljon paremmin. Kun ei satu, jaksaa kummasti pitää parempaa huolta itsestään ja keskittyä enemmän myös toisiin ihmisiin. Yksinkertaista, mutta totta. Jos sinulla on vaikkapa hammassärky tai päänsärky, niin kuinka paljon energiaa sinulla oikeasti on annettavaksi läheisille tai töissä?  Entä, kun  kyseessä on krooninen kipu, esimerkiksi neurologinen, johon tavan kipulääke ei auta? Olen tietenkin tiennyt tämän aiemminkin, mutta nyt ymmärrän sen oman kokemuksen kautta. Olen jotenkin sattuman kaupalla saanut elää kivutonta elämää nyt 3 viikkoa puolentoista vuoden kroonisen kipuilun jälkeen ja olen kuin eri ihminen. Olen tullut taas omaksi itsekseni. Olen aina ollut iltavirkku. Tykkään valvoa, kun muu perhe nukkuu. Se on ollut  minun aikaani, nautin pimeydestä ja hiljaisuudesta. Mutta kipu muutti minua. Aika usein olen oikein odottanut, että lapset nukahtavat ja pääsen itsekin unten maille. Tai ehkä syynä ovat olleet ne kovat kipulääkkeet, joita otin vain yöksi, ajo

Näin, kuinka kantasolut ja verihiutaleet leijailivat rauhallisesti putkessa kohti minua. Se tuntui ihmeelliseltä. Samalla ei miltään ja kuitenkin maailman suurimmalta ihmeeltä. Nyt on yksi etappi saavutettu, mutta vasta pitkän ajan - puolen vuoden tai vasta vuoden - kuluessa tiedetään, miten tämä vaikuttaa. Kirjoitin yllä olevan tekstin päivälleen kaksi vuotta sitten, kun o mat soluni tuhottiin ja koko systeemini "resetoitiin" kantasoluja luovuttaneen tuntemattoman ihmisen kantasoluilla.  A suin kuukauden eristyksissä Meilahden Kolmiosairaalan seitsemännen kerroksen osaston 7B huoneessa 7.  Nyt se tuntuu melkeinpä unelta, mutta ei se  ollut fiktiota vaan niin todella tapahtui. Ja niin kävi, että tästä päivämäärästä tuli minun uusi syntymäpäiväni. Synnyin solutasolla uudestaan, vaikka sitä ei näe minusta päällepäin millään tavalla. Ainoa konkreettinen merkki tapahtuneesta on veriryhmäni vaihtuminen . Tai jos aivan tarkkaan katsoo, niin kaulalla näkyvä pieni arpi kohdassa,

Tällainen lauluhaaste tuli vastaan tuolla sosiaalisessa mediassa ja se jotenkin kolahti. Aloitin tämän siis joku aika sitten ja ideana on laulaa tai kuunnella haasteeseen liittyvä biisi päivässä. Tässä minun 30 valintaani: 1. Laulu, josta pidät, ja jonka nimessä on väri: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana (Scandinavian Music Group) 2. Laulu, josta pidät, ja jonka nimessä on numero:  Million Miles Away (Hanoi Rocks). Olin kasarin teini. Tarvinneeko selitellä? 3. Laulu, joka muistuttaa sinua kesästä:  Joy Spring  (The Real Group, säv. Cifford Brown). Tai kesän lähestymisestä ja kuplivasta keväästä... 4. Laulu, joka muistuttaa sinua ihmisestä, jonka mieluiten unohtaisit: Ricki Don´t Lose That Number (Steely Dan) . Olin nuoruudessani Pariisissa au pairina ja perheen isä, joka oli ahdistava ja herkästi raivoava tyyppi, tykkäsi tästä yhtyeestä ja luukutti tätä usein. Itsekin tykkäsin kyllä musiikista, mutta tulee se mies aina mieleen. 5. Laulu, joka pitää soittaa lujaa: Jauch

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu

Et osaa, et pysty, etkä jaksa. Olet huono äiti, vielä kehnompi vaimo ja töissäkin täysin turha. Armotonta puhetta, ja se olen minä, joka näin puhun. Itselleni. Kun olin sairas, niin sairas, että tiesin varmasti kuolevani ilman hoitoa, osasin puhua itselleni kauniisti ja myötätuntoisesti. Preppasin ja kannustin. Suhtauduin itseeni jonkinasteisella armollisuudella. Tässä ollaan. Kaikki menee ihan hyvin. Kyllä me pärjätään. Et ole yksin, tässä ollaan. Alusta loppuun. Sä pystyt tähän. Tämä on sinun parhaaksesi, vaikka ei nyt siltä tuntuisikaan. Kaikki on hyvin.   Näin kirjoitin syyskuussa 2018 postauksessa Peilistä katsova nainen . Mihin se taito katosi? Mitä sisäiselle äänelleni tapahtui? Ajatukseni ovat jo pitkään pyörineet jaksamisen teeman ympärillä. Ehkä se on se nykyajan työelämän vaativuus, mikä uuvuttaa - pitäisikö vaihtaa alaa ? Vai onko se parisuhde, mikä kuluttaa? Ehkä pitäisi vaan luovuttaa ja erota.     Välillä ajatukset ovat niin kovin mustia.  Miksi juu

Kävin viime viikolla sairaalassa koepalan otossa. Pieni päiväkirurginen toimenpide, joka tehtiin nukutuksessa eli saattaja piti olla ja aikuista seuraa vuorokauden ajan. Mutta eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Puntti alkoi tutista siinä vaiheessa, kun astuin leikkaussaliin. Aloin täristä päästä jalkoihin. Vihreät kaakelit, sairaalasänky, kaikki laitteet ja sörkittävänä oleminen. Tietoisuus, että kohta taas etsitään suonta eikä se siitä vasemmasta kämmenselästä onnistu, kun ne paremmat suonet on siinä oikeassa . Pelkkä sairaalassa olo. Taas täällä , ihan sama mikä konteksti. Pelko kivusta ja epämukavuudesta. Ihan sama, miten olin valmistautunut tilanteeseen ja ottanut etukäteen asioista selvää, paniikin tunne oli silti järkyttävä. Kirurgi ja hoitajat olivat onneksi aivan huippuja, osasivat kohdata eikä tullut minkäänlaista vähättelyä. Ja onneksi sain nopeasti vaipua nukutuksen tuomaan uneen, enkä hetkeen tiennyt yhtään mitään ympäröivästä maailmasta. Herättyäni sa

Päiväkirjamerkintä 31.12.1999, Budapest: ”Vuosituhannen viimeinen päivä. Ja minä olen hullumpi kuin koskaan. Ehkä se on lähestyvän Millenniumin vaikutusta, kaiken systeemin sekoamistahan nyt kovasti ennustetaan? - - - Olen suunnitellut omaa tulevaisuuttani ja ratkaisu on nyt oikeastaan tehty - en ainakaan jää Budapestiin. Mihin sitten päädyn, se jää nähtäväksi. Elämäni muuttuu joka tapauksessa taas. - - - Näissä tunnelmissa alkaa uusi vuosituhanteni: ystäviä, ruokaa, ikävää, viiniä, rakkautta, hymyä, vähän kyyneleitä, tiskiä, ruokaa, viiniä, ruokaa, paljon ystäviä...” Kaksikymmentä vuotta sitten asuin ja opiskelin Budapestissä. Ennen sinne muuttoani kesällä 1998 olin myynyt kaiken omaisuuteni. Se ei ollut paljoa, olinhan elellyt opiskelijakämpässä vaatimatonta opiskelijan elämää. Muutamaa vuotta aiemmin olin ollut vuoden opiskelijavaihdossa Tukholmassa ja Budapestiin lähdin valmistumisen jälkeen melkein hetken mielijohteesta. Huomaa tuon rakeisen kuvan alakulmassa näkyvä