Päiväkirjamerkintä 31.12.1999, Budapest: ”Vuosituhannen viimeinen päivä. Ja minä olen hullumpi kuin koskaan. Ehkä se on lähestyvän Millenniumin vaikutusta, kaiken systeemin sekoamistahan nyt kovasti ennustetaan? - - - Olen suunnitellut omaa tulevaisuuttani ja ratkaisu on nyt oikeastaan tehty - en ainakaan jää Budapestiin. Mihin sitten päädyn, se jää nähtäväksi. Elämäni muuttuu joka tapauksessa taas. - - - Näissä tunnelmissa alkaa uusi vuosituhanteni: ystäviä, ruokaa, ikävää, viiniä, rakkautta, hymyä, vähän kyyneleitä, tiskiä, ruokaa, viiniä, ruokaa, paljon ystäviä...”
Kaksikymmentä vuotta sitten asuin ja opiskelin Budapestissä. Ennen sinne muuttoani kesällä 1998 olin myynyt kaiken omaisuuteni. Se ei ollut paljoa, olinhan elellyt opiskelijakämpässä vaatimatonta opiskelijan elämää. Muutamaa vuotta aiemmin olin ollut vuoden opiskelijavaihdossa Tukholmassa ja Budapestiin lähdin valmistumisen jälkeen melkein hetken mielijohteesta.
Huomaa tuon rakeisen kuvan alakulmassa näkyvä päivämäärä. Pari viikkoa tuon kuvan ottamisen jälkeen suuntasin Ranskaan. En ajatellut palaavani Suomeen välttämättä enää ikinä. Elämä oli vapaata, ei kylläkään huoletonta, mutta niin kovin erilaista kuin nyt.
Tekemäni muutokset ovat olleet välillä rajujakin ratkaisuja, mutta ne olivat ennen kaikkea omia valintojani, joista on ollut monenlaisia positiivisia seurauksia: opin mm. kulttuurien tuntemusta ja vuorovaikutusta, löysin uusia näkökulmia omaan kulttuuriin, kielitaitoni karttui, solmin elinikäisiä ystävyyssuhteita, erotuin myöhemmin työnhaussa ja ennen kaikkea opin paljon itsestäni, voimavaroistani ja kyvystäni selviytyä ja sopeutua uusiin kuvioihin.
Elämäni on muuttunut monta kertaa tuon päiväkirjamerkinnän jälkeenkin. Ei vähiten silloin, kun tapasin mieheni ja perustimme tämän perheemme tai silloin, kun tasan kolme vuotta sitten vuoden vaihteessa istuin lääkärin penkillä ja kuulin sairastavani ilkeämielistä, parantumattomana pidettävää verisyöpää. Kirjoitin tuosta hetkestä vähän myöhemmin tämän blogin aloituspostauksessa:
Ensimmäinen ajatus oli, että nyt mun elämä muuttuu. Nyt meidän elämä muuttuu.
Tällä kertaa muutos ei ollut minun valintani vaan syöpäsolujen sanelema pakko. Sen seurauksena jouduin, tai oikeastaan pääsin (hyvä ja parantava hoito ei ole tässä maailmassa kaikille itsestäänselvyys), vuosien hoitoputkeen, minkä johdosta toisaalta olen nyt tässä tekemässä suunnitelmia uudelle vuodelle ja miettimässä toiveita alkavalle uudelle vuosikymmenelle!
Millä tavalla elämä tulee muuttumaan seuraavan 10 vuoden aikana?
Toivoisin tietenkin pelkkää positiivista kehitystä, terveyttä ja onnea kaikille läheisille, mutta pelkään menetyksiä ja surua. Ne kuuluvat tähän, mitä elämäksi kutsutaan.
Tietyllä tapaa toivoisin, että kaikista muutoksista ja kasvusta huolimatta myös tämän päivän päiväkirjamerkintäni voisi alkaa: ”Vuosikymmenen viimeinen päivä. Ja minä olen hullumpi kuin koskaan...”
Että minussa vielä olisi se (positiivinen) hulluus, hullun rohkeus, luovuus, kyky iloita, hullutella ja nauttia elämästä ja heittäytyä uusiin haasteisiin, tehdä sellaisiakin valintoja, jotka ehkä muuttavat maailmaa ympärilläni, nähdä asiat eri tavalla. Kyky uusiutua. Tuohon aloitukseen sisältyy minulle sellaista jopa vähän julkeaakin toivoa tulevaisuudesta, että ei nyt vielä hautapaikkaa kannata ruveta katselemaan tai jumiutua johonkin tiettyyn tapaan tai rooliin, on se sitten äidin rooli, ammatin edellyttämä rooli tai syöpäpotilaan rooli. Toivoa ja vapautta.
Hullua, hauskaa, hullunhauskaa vuoden vaihdetta ja onnellista uutta vuosikymmentä, ystävät! 😘
Kommentit
Lähetä kommentti