Et osaa, et pysty, etkä jaksa. Olet huono äiti, vielä kehnompi vaimo ja töissäkin täysin turha.
Armotonta puhetta, ja se olen minä, joka näin puhun. Itselleni.
Kun olin sairas, niin sairas, että tiesin varmasti kuolevani ilman hoitoa, osasin puhua itselleni kauniisti ja myötätuntoisesti. Preppasin ja kannustin. Suhtauduin itseeni jonkinasteisella armollisuudella.
Näin kirjoitin syyskuussa 2018 postauksessa Peilistä katsova nainen.
Mihin se taito katosi? Mitä sisäiselle äänelleni tapahtui?
Ajatukseni ovat jo pitkään pyörineet jaksamisen teeman ympärillä. Ehkä se on se nykyajan työelämän vaativuus, mikä uuvuttaa - pitäisikö vaihtaa alaa? Vai onko se parisuhde, mikä kuluttaa? Ehkä pitäisi vaan luovuttaa ja erota.
Välillä ajatukset ovat niin kovin mustia. Miksi juuri minä olen vielä elossa?
Viime viikolla eräs ystävä vinkkasi minulle kirjasta Joustava mieli tukena elämänkriiseissä (Arto Pietikäinen) ja jo esipuhetta lukiessani oivalsin jotakin olennaista:
"Kantavina teemoina kirjassa ovat uusimman tutkimuksen hyviksi osoittamat tavat kohdata vaikeuksia: myötätuntoisuuden vahvistaminen silloin, kun kärsii, tunteiden kohtaamisen taidot, hyväksyvän tietoisen läsnäolon soveltaminen kriisin läpikäymiseen, näkökulman vaihtaminen, omistautuminen arvojen mukaiseen aktiivisuuteen ja itsestä huolehtimiseen sekä anteeksiantamisen ja menneisyydestä irtipäästämisen taito."
Takerruin tuohon sanaan myötätunto ja se on soinut minussa siitä lähtien.
Ongelmana ei taida niinkään olla mikään yksittäinen elämän osa-alue, vaan edelleenkin tuo kaiken mullistanut elämänkriisi. Syöpä tuli ja pyöräytti kaiken totaalisesti ympäri eikä mikään ole palannut vielä kohdilleen. Odotukset niin sanottua normaalia elämää kohtaan ovat kasautuneet monen syöpävuoden ajan: mitä haluan, sitten kun. Mitä tehdään yhdessä, sitten kun. Mihin kaikkeen pystyn, sitten kun.
Olen epäilemättä käyttänyt kaikkia hallussani olevia selviytymiskeinoja ja sortunut välillä yltiöpositiivisuuteen, välillä taas vellomiseen, varsin reipaskin olen ollut. Tällä hetkellä suurin halu olisi vain unohtaa koko juttu ja mennä kiireellä eteenpäin. Kaikkihan on ihan hyvin.
Ja sitten ihmettelen, miksi yksi odottamaton meili tai ihan mitätön muutos suunnitelmissa voi kaataa koko systeemini niin, että lamaannun lähes toimintakyvyttömäksi ja kuulen vain päässäni soivan kakofonian ja kaaoksen. Ratkaisuksi sätin itseäni moisesta kyvyttömyydestä ja kasaan päälle vielä lisää vaatimuksia...
Kolme rajua vuotta eivät halustani huolimatta katoa taikatemppuna mihinkään. Verisyöpä, hoidot ja allogeeninen kantasolusiirto ovat jättäneet jälkensä sekä kroppaan että mieleen. Pitkäkestoinen stressi ja huoli heijastuvat arkeen monella tavalla ja myös perhe työstää kaikkea koettua omalla tavallaan. Edelleen.
Jos ystäväni kävisi läpi vastaavaa, niin mitä sanoisin hänelle? Miten puhuisin?
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi -
Ihanaa, että olet taas tehnyt päivityksiä. Ajatukset ovat niin hienoja ja täynnä realismia. Tunnistan niistä monet. Miten välillä mieli onkin kirkas ja innostunut, mutta seuraavana päivänä synkkä ja epätoivoinen. Vaikka me molemmat olemme selvästi pääosin positiivisia ja energisia.
VastaaPoistaKiitos Tiina! Minäkin olen seurannut sinun blogiasi ja tunnistan sieltä niin kovin paljon. Se on juuri näin, että tunnelmat kovin vaihtelevat, onneksi värit pääosin kirkkaan sävyisiä. Mutta kai tämä kuuluu elämään turbulensseineen kaikkineen? Ihanaa, aurinkoista tammikuuta sinulle!
Poista