Näin, kuinka kantasolut ja verihiutaleet leijailivat rauhallisesti putkessa kohti minua. Se tuntui ihmeelliseltä. Samalla ei miltään ja kuitenkin maailman suurimmalta ihmeeltä. Nyt on yksi etappi saavutettu, mutta vasta pitkän ajan - puolen vuoden tai vasta vuoden - kuluessa tiedetään, miten tämä vaikuttaa.
Kirjoitin yllä olevan tekstin päivälleen kaksi vuotta sitten, kun omat soluni tuhottiin ja koko systeemini "resetoitiin" kantasoluja luovuttaneen tuntemattoman ihmisen kantasoluilla. Asuin kuukauden eristyksissä Meilahden Kolmiosairaalan seitsemännen kerroksen osaston 7B huoneessa 7. Nyt se tuntuu melkeinpä unelta, mutta ei se ollut fiktiota vaan niin todella tapahtui.
Ja niin kävi, että tästä päivämäärästä tuli minun uusi syntymäpäiväni. Synnyin solutasolla uudestaan, vaikka sitä ei näe minusta päällepäin millään tavalla. Ainoa konkreettinen merkki tapahtuneesta on veriryhmäni vaihtuminen. Tai jos aivan tarkkaan katsoo, niin kaulalla näkyvä pieni arpi kohdassa, missä keskuslaskimokatetri oli.
Kaikenlaista on mahtunut näihin kahteen vuoteen. Infektioita, takapakkeja, käänteishyljintää, kipulääkkeitä, unilääkkeitä, kalsiumia, tutkimuksia, hutkimuksia, rutkasti odottamista, lääkäreitä, hoitajia... Suostuin kaikkeen, että saisin elää, että paranisin.
Mutta myös toipumista ja palautumista. Lasten koulunaloitukset, kasvaminen ja korispelit. Luontokokemuksia. Paluu töihin. Minulla on vihdoin oikeasti muutakin juteltavaa kavereille kuin terveydentilan puiminen enkä pelkää enää joutuvani takaisin sairaalaan hetkenä minä hyvänsä.
En enää muista kaikkia yksityiskohtia hoidoista, onneksi. Välillä luen vanhoja blogikirjoituksiani ja ihmettelen, olenko se todella minä, jolle kaikki tapahtui.
Tämä päivä on merkittävä toisellakin tapaa. Tänään postitin kirjeen tuolle tuntemattomalle kantasolujen luovuttajalle. Tiedän hänestä vain sen, että hän on nainen, en sitä, missä maassa hän asuu, minkä ikäinen hän on, mistä hän pitää tai miksi hän halusi luovuttaa kantasoluja tuntemattomalle. Ajattelen häntä nykyään usein.
Kirjeestä tuli melko pitkä ja tunteellinen. Olin suunnitellut sitä puolitoista vuotta ja kirjoittanut sen moneen kertaan uusiksi. Miten vaikeaa voikaan olla sanoa kiitos?
Kantasolurekisterin ohjeiden mukaan kirjeen täytyy olla englanniksi eikä siinä saa olla mitään tunnistettavia tietoja, ei omaa nimeä, ei maata, ei kuvia - ei mitään, minkä voisi liittää minuun. Lähetin kirjeen SPR:n veripalvelun kantasolurekisteriin ja he toimittavat sen sitten eteenpäin oikeaan osoitteeseen. Vähän jännittää. Milloinkohan tuntematon hengenpelastajani saa kirjeeni?
Kiitos sinulle tuntematon siitä, että saan elää! Kiitos siitä, että lapsillani on vielä äiti.
Kommentit
Lähetä kommentti