Laulava aurinko erämaassa

Mitä jää mieleen vuodesta 2017? Syöpädiagnoosi, sädehoidot, sytostaatit, autologinen kantasolusiirto, kosteusvaurio, lapsen diabetes-diagnoosi, 3 luuydinnäytettä, satoja verikokeita, 28 vuorokautta sairaalassa. Näitä en jää kaipaamaan. Elämämme mullistui vanhan vuoden aikana monella tapaa. Mies laskeskeli, että kaikkien todennäköisyyksien mukaan pitäisi vuoden 2018 tarjota meidän perheelle jo vähän parempia aikoja ja uutisia. Toivon niin. Luottamus elämään on saanut kovan kolauksen, pahin niistä tämä lapsen sairastuminen. Olisi mukavaa päättää vuosi harmonisissa ja toiveikkaissa tunnelmissa, mutta niin ei tällä kertaa ole. Elämästä ei tule valmista, vaikka kalenterivuosi vaihtuukin ja se on myös lohdullista. En ole ikinä aiemmin päättänyt vuotta vielä näin vihaisena. Mutta hyväksyn prosessin keskeneräisyyden ja kaikki sen mukanaan tuomat tunteet. Elämä jatkuu ja tunteet ehtivät vielä vaihtua moneen kertaan. Olen kuluneen vuoden aikana oppinut paljon, eniten itsestäni, mutta my

Kotona ollaan! Koko perhe yhtäaikaa, huh helpotusta! Todellisuudessahan tämä on yhtä mittailua ja yritystä löytää tasapaino lapsen verensokeriin. Silti päällimmäisenä on helpotus siitä, että raskaan sairaalaviikon jälkeen olemme kaikki yhtäaikaa kotona, molemmat lapset nukkuvat omissa sängyissään ja voin käydä silittelemässä tukkaa. Ja mittaamassa Libre-mittarilla toisen verensokeria. Hyvästi yöunet... Tänään oli vielä Tinttiksen lääkärin tapaaminen ja virallinen kotiutus Meilahdessa. Sen jälkeen kävin labrassa omissa verikokeissa, kreatiini- ja kalkki- arvot mitataan aina ennen Zometa-tiputusta, joka siis on ensi viikolla. Itse asiassa viikko on ollut niin hektinen, että ensimmäistä kertaa elämässäni unohdin labra-ajan eilen ja menin sinne tänään päivän myöhässä. Olimme juuri päässeet perheen kanssa lähtemään Meikusta, kun hematologi soitti ja käski minut flunssan takia takaisin tutkimuksiin. Allosiirtoon on alle kaksi viikkoa ja minua on vaivannut nuha sekä yskä, mitä ny

Meidän perheen joulusuunnitelmat menivät moneen kertaan uusiksi. Tiukkoja käänteitä on riittänyt eikä suuria tunteita ole puuttunut. Kirjoitan tätä postausta Lastenklinikan huoneesta nro 5. Alun perin minun piti viettää joulu sairaalassa allosiirron jälkeisessä eristyksessä, sitten luovuttaja vaihtui, operaatio siirtyi ja olin siitä todella onnellinen - saisin kuin saisinkin toivomani perhejoulun! Kun joulu vihdoin lähestyi, oli ensin mummo kipeä, sitten Tirkka-tädin mies, ja yhteinen joulupäivällinen alkoi olla uhattuna.  Todellinen shokki koitti kuitenkin aaton aattona, kun esikoisella havaittiin diabetes. Lääkärikäynniltä lähdettiin suoraan Lastenklinikalle lisätesteihin, missä asia varmistui ja meidät kirjattiin osastolle sisään. Olemme miehen kanssa siitä lähtien vuorotelleet öitä sairaalassa Tinttiksen kanssa ja  kuopuksen kanssa kotona. Yhtä sukkulointia kodin ja sairaalan välillä. Päivisin olemme olleet koko perhe yhdessä. Isosiskolla on ollut ikävä pikkuveljeä ja t

Mystistä. Kaksi päivää vaivannut pakottava päänsärky on kadonnut. Se taisikin olla jännityspäänsärkyä, kun hävisi niin sopivasti lääkärin vastaanoton jälkeen. Tapasin aamulla uuden hemataologin Meilahdessa, tai siis hän ei todellakaan ollut mikään noviisi vaan kertoi tehneensä näitä hommia jo 30 vuotta, mutta minä en ollut hänen vastaanotollaan aiemmin käynyt, joten minulle hän oli uusi. Aika monta on tullutkin jo tavattua, yksi sellainen "oma" hematologi ja sitten liuta vaihtuvia. Sain kuulla kaikenlaista mielenkiintoista. Esimerkiksi, että tämä uusi luovuttajani on nainen, jolla ei tuota edellisessä postauksessani mainitsemaani sytomegalovirusta ole ollut eli sitä tiedetään nyt siirron jälkeen odotella. Ja uusi luovuttaja on yhtä hyvä kuin ensiksi aiottukin, ei häntä muuten olisi valittu. Veriryhmäni tulee vaihtumaan plussasta miinukseen. Ihan scifiä! Veriryhmän vaihtuminen tapahtuu yleensä 3 kuukauden sisällä kantasolusiirrosta. Niin kauan siirteellä eli saa

Tasan kolme viikkoa siihen kun siirryn osastolle ja koppihoito alkaa. Hematologi soitti eilen. Viikko sitten otetut labratulokset ovat jotakuinkin kaikki ok. Ainakin niin hyvät, ettei laittanut mitään välihoitoja tai enempiä labratestejä tähän ennen allosiirtoa. Koppihoitoa eli eristystä on luvassa rutkasti. Eräänlainen sosiaalinen eristäytyminen on jo alkanut. Tapaan ystäviä oikeastaan vain ulkoilemassa. Hematologi mietti jopa, pitäisikö minun lähteä lasten lomien jälkeen koulujen alettua muutamaksi päiväksi ennen osastolle menoa jonnekin evakkoon, koska lasten kokoontuessa samoihin tiloihin alkavat taas pöpöt jyllätä. Jo nyt pyörivät erilaiset infektiot vesirokosta influenssaan ja ne voisivat kohdallani joko siirtää tätä hoitoa tai osoittautua itsessään kohtalokkaiksi. Huoh. Itsekseni tuumin, että minähän en lähde minnekään! Pysykööt lapset mieluummin täällä kotona ja pitäkööt vähän pidemmän joululoman. Huomenna on toisen hematologin vastaanotto Meilahdessa. Se on ns. statuskä

TV-lakko alkoikin yllättäen suunniteltua aikaisemmin, kun töllö hajosi. Vaelluskilometrejä ei silti kertynyt tälle viikolle, kun eskarilaiselle iski korkea kuume tiistaina ja olen siitä lähtien ollut kipeän lapsen kanssa kotona. Iltaisin olen sentään päässyt pienille perusvitosille tähän kodin ympäristöön, mutta eihän se ole sama asia kuin oikea metsä. Samaan syssyyn saatiin myös tuomio kosteusvauriosta eli kylppäriremontti tulossa. Se ei milloinkaan ole kiva yllätys eikä yksinkertainen asia, mutta tässä allogeenisen siirron kanssa on kuviossa vielä muutama ylimääräinen mutka. Kun rakenteita aletaan avata ja kuivattaa, leviää ilmaan homeita, itiöitä ja mikrobeja eli minun oleskeluni tässä tilassa, kotona, on silloin kielletty. Ja rempan jälkeen pitää asunto siivota todella perusteellisesti. Siis todella. Suursiivous on vähättelyä siinä vaiheessa. Ei siis mikään paras viikkoa, lievästi ilmaistuna. Miten nämä asiat aina tulevat yhtäaikaa? Yksi tuttu sanoi tähän, että onneksi hyvät

Mahtava retkeilyviikko takana! Yhteensä 35 kilometriä patikointia. Kävin kuluneen viikon aikana niin tässä lähimaastossa kuin Rajamäessä sekä Luukissa ja tein yhden parhaimmista löydöistäni eli Komionvuoren - Luutaharjun Samon ulkoilureitit. Tulisikohan ensi viikolla 50km täyteen vai onkohan vielä liikaa? Olen suunnitellut huomiselle retkeä Salmen ulkoilualueelle. Siellä odottaa Tapion taival -niminen reitti, josta pienen osan tosi kävelin kesällä ennen autologista siirtoa. Forecakin ennustaa hyvää säätä, vaikka en ole antanut pilvisyyden ja pikku pisaroinnin menoa haitatakaan. Jos vaan valoisan aikaan pääsen metsään, niin menen. Ensi viikko on tosin hieman kiireinen. On taas labrakokeita, röntgeniä ja lääkärin vastaanottoa. Ja mikä tärkeintä, aion tavata ystäviäkin. No, jos ei ensi viikolla, niin sitten seuraavalla. Pitää vaan suunnitella hyvin. Pääasia, että tuo pitkä flunssa on nyt kokonaan selätetty ja jaksaa taas suunnitella kaikenlaista! Ajattelin aloittaa vuoden 2018

Katselin vuoden takaisia kuvia. Kuvia, joissa olen perheen kanssa. Kuvia, joissa olen ystävien kanssa ja kuvia töistä. Kuvia, joissa minulla on tukkaa. Kuvia, joissa olen jo vakavasti sairas, mutta en vielä tiedä sitä. Olen niissä kuvissa iloisen ja onnellisen näköinen. Selkäkipu vain häiritsi elämää ja sen takia lähes tismalleen tasan vuosi sitten meninkin ortopedille. Ajattelin vaivan liittyvän SI-niveleen. Oli se vaan kumma, kun jumppa, fysioterapia ja akupunktio eivät auttaneet. Jännästi sitä mieli palaa noihin oireisiin ja alkuaikoihin yhä uudelleen ja uudelleen.  Selkäkivun lisäksi oli outo tunnoton alue alaleuan iholla, jonka takia kävin sekä hammaslääkärissä että terveyskeskuksessa. Mitään syytä noissa perustutkimuksissa ei löytynyt. Puolen vuoden aikana oli ollut myös 3 äärimmäisen kipeää kylkiluiden hermojen kipeytymistä (silloinen lääkärin tulkinta). Hemoglobiinia oli tutkittu terveyskeskuksessa, koska punasolut olivat jotenkin laajentuneita ja hemoglobiiniarvo m

Hyvää syntymäpäivää 100-vuotias Suomi! Kiitos Sinulle niin monesta asiasta: päivähoidosta, koulusta, koulutuksesta, neuvolapalveluista, "toukkaboksista", terveydenhuollosta, siitä, että saan kasvattaa lapsiani tasa-arvoisessa, kehittymistä (toivottavasti jatkossakin) arvostavassa maassa. Ja kiitos niin paljosta muustakin! Meidän juhlapäiväämme kuuluu ulkoilua, yhdessäoloa ja juhlapäivällinen, joka parhaillaan muhii uunissa. 2/4 perheestä pelaa ahkerasti shakkia ja yhdellä on tylsää, siitäkin kiitos, koska tylsyys on luksusta, johon kaikilla lapsilla ei ole varaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että tylsyydessä muhii myös luovuuden siemen (meillä lapset ovatkin lopettaneet minulle virren äiti, mulla on tylsää laulamisen, kun tietävät, että vastaan vain  Hyvä!). Kysyttiin lapsilta, että mikä heidän mielestään on parasta tässä meidän kotimaassamme: Metsät! Hyvät naapurimaat ja köyhistä pidetään huolta.   Se, ettei lasten tarvitse täällä mennä töihin. Lapset pääsee ko

Joskus kuvittelen itseni vanhaksi. Itse asiassa aika useinkin. Se lohduttaa, kun kuvittelee itsensä kaiken tämän inhottavan, vaikean, syöpäsen vaiheen yli. Kuvitelmassani olen ehkä noin 70-vuotias. On kesä ja puuhastelen jostakin syystä puutarhassa. Päässäni minulla on olkihattu ja jalassa sellaiset lappuhaalarit. Outoa tässä kuvassa on se, että en todellakaan ole mikään viherpeukalo. Toisaalta, nyt keski-iässä olen innostunut monestakin sellaisesta, mitä nuorempana olisin nauranut, jos joku olisi kertonut. Niin kuin vaikka kantrista ja Hesarin kuolinilmoituksista. Ja voihan tässä käydä niinkin, että kun joku on kielletty (niin kuin mullan kanssa puuhaaminen nyt kantasolusiirtojen aikaan), niin siitä sitten jotenkin kieroutuneesti kiinnostuu. Mielikuvassani olen ehdottomasti terve. No, jotain pientä kremppaa ehkä lonkassa, mutta pientä vaan. Tässä samassa paikassa asutaan. Pihaan on ehkä ilmestynyt uusi kesämaja ja jotakin muuta, mutta marjapensaat rehottavat yhtä tuuheina ku

Hetken uskoin flunssan jo alkavan hellittää. Uskaltauduin lauantaina pitkästä aikaa kävelylle miehen kanssa. Kävimme läheisellä uimarannalla katsomassa sinne noussutta leikkipuistoa ja ihailemassa syysauringossa kylpevää maisemaa, mutta yllätykseksemme koko lahti olikin sakeanaan hanhia! Satoja kanadanhanhia lillui veden pinnalla, joku siinä vähän pörhisteli. Kävi mielessä pari kohtausta Hitchcockin Linnut -elokuvasta, mutta onneksi nämä vain lipuivat rauhallisina kauemmaksi meidän astellessa laiturille. Mutta flunssan hellittäminen oli pelkkää huijausta! Seuraavana päivänä poskiontelot sykkivät taas, kurkku oli kipeämpänä, pientä lämpöä pukkasi ja mistä tätä räkää oikein riittää? Eilen tilanne oli vielä pahempi ja jouduin taipumaan antibioottikuuriin. Pentacarinat-inhalaatiota (keuhkokuumeen estolääke) piti taas siirtää, koska sitä ei voi kuumeessa ja kurkkukivussa antaa. Nyt on kaksi viikkoa jo tuota aikaa siirrelty, toivottavasti vaikutus vielä pitää, sillä ei huvittaisi keuhko

Mitä jos en näekään, miten Game of Thrones päättyy? Se ei ehkä ole peloistani ja suruistani suurin, mutta sellaistakin tulee mieleen. Kun joku puhuu ensi kesästä tai ensi vuodesta ja tulevaisuudesta ja suunnittelee, mitä silloin tekee, tai kun näen mainoksen mielenkiintoisesta konsertista vaikkapa toukokuussa 2018, niin se nostattaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita minussa, osa triviaalimpia kuin toiset. Isompia kysymyksiäkin on. Missä olen ensi kesänä? Pääsenkö saattamaan tulevan ekaluokkalaisen kouluun ensi syksynä? Miten allosiirto vaikuttaa, sattuuko, selviydynkö, paranenko, vammaudunko, elänkö, kuolenko? On helpompi etäännyttää syvimmät tunteet ja pelot itsestä ja arjesta. Eihän tästä elämästä tulisi mitään, jos todella antautuisi syvyyksille ja velloisi myrskyissä. On elettävä ja edettävä päivä kerrallaan tuntematonta kohti ja iloittava matkasta. Näin eilen huikean kuvituksen maailmankaikkeudesta sellaisena kuin mitä siitä tällä hetkellä tiedetään:  This is the Most

Otsikko on sinänsä harhaanjohtava, että olen väkisinkin ollut pakotettu liikkeelle, vaikka mielihaluni olisi ollut pysyä tiukasti sohvalla lämpimässä. Kävin lääkärillä, apteekissa ja hakemassa lapsen eskarista, kaikki kylläkin yhdellä iskulla. Flunssa ei siis ole hellittänyt otettaan vaan päin vastoin, yltynyt ihan kamalaksi. En ole sitten homeisen työtilani jälkeen ollutkaan näin kovassa flunssassa eli useampi vuosi on kyseessä, joten kaipa sen iskeminen oli vain ajan kysymys. Työskentelin aiemmin useita vuosia tilassa, jossa paljastui mittava homeongelma: sädesientä, aspergillus versicoloria ja monia muita mikrobeja, joille olin ehtinyt altistua. Sairastin tuolloin usein sitkeitä silmätulehduksia, hengitystieinfektioita sekä poskiontelotulehduksia, jotka etenivät nopeasti korvatulehdukseksi jopa niin, että tärykalvotkin puhkesivat yhteensä kolme kertaa. Tämä siis aikuisella, jolla ei edes lapsena juuri korvatulehduksia ollut. Välittömästi tutkimustulosten selvittyä minut siirrett

Flunssa, pimeys, vaihtuvat allosiirron aikataulut ja huoli lapsesta, näillä mennään kohti viikonloppua. Nyt hetkittäin iskee eräänlainen turnausväsymys, että milloin tämä oikein loppuu? Pitkästä aikaa mielessä käy välillä todella mustia ajatuksia. Pystyn vielä kuitenkin katsomaan ja kuulemaan niitä, antamaan niiden tulla ja mennä. Eivät jää, onneksi. Tuntuu kuin koko perhe olisi pitkään kerännyt voimia joulukuuhun suunniteltuun koitokseen, ja kun se nyt siirtyikin, niin yhtäkkiä kaikki oireilevat, sairastuvat ja uupuvat yksi toisensa perään. Uusi allosiirron aikataulu saatiin tänään, uusi päivä osuu tammikuulle. En ole vielä lapsille kertonut, yritän orientoitua ensin itse. Tänään soitti siis Meikusta sairaanhoitaja ja kertoi uudet päivämäärät ja sanoi, että on se hyvä olla tällaista yleisempää kudostyyppiä, niin löytyi sitten hyvä varaluovuttajakin, toinen kudoskaksonen. Pieniä piristyksiä kuitenkin: Aamuisin on käytössä kirkasvalolamppu ja iltaisin ympäröin kodin kyntti

Laittelin tänään aamupalaa ihan muina naisina, kun puhelin soi.  Kantasolukoordinaattori täällä terve. Se sinulle joulukuulle suunniteltu allogeeninen siirto peruuntuukin nyt tällä erää kantasolujen luovuttajasta johtuvista syistä. Ensireaktio oli helpottunut: jee, vähän enemmän aikaa ennen koitosta! Toinen ajatus heti perään oli: mitäs nyt sitten? Nyt lähdetään tutkimaan varaluovuttajaa ja rukataan aikataulut uusiksi. Kantasolukoordinaattori sanoi, että siirto saattaa onnistua kuitenkin jo tammikuulle, jolloin se olisi suositellun 6:n kuukauden sisällä autologisesta siirrosta. Vähän on ollut hämmentynyt fiilis puhelun jälkeen. Nyt saan viettää joulun kotona, mikä on tietenkin aivan mahtavaa! Oltiin jo suunniteltu "etukäteisjoulu" läheisten kanssa tässä meillä marraskuun lopussa vietettäväksi, mutta nyt saadaankin se lasten toivoma ihan tavallinen joulu . Se tuntuu ihan kivalta, on jotenkin helpompi hengittää. Mutta onko se varaluovuttaja yhtä hyvä? Ja mitä täll

Siinä se seisoo. Harmaassa marraskuisessa säässä, keskellä virran pyörteitä. Vanhan kotikaupunkini maamerkki, kulttuuriareena ja entinen kesätyöpaikkani Olavinlinna. Lukioaikoina siellä vietettiin hyvät bileet. Ei niistä nyt sen enempää. Näitä lukiomuistoja on nyt pompsahdellut mieleen, kun Savonlinnan Taidelukio juhli lauantaina 50-vuotista olemassaoloaan. Lukiokaverit ovat innostuneet laittamaan skannaamaan vanhoja kuvia Facebook-ryhmiin ja ne ovat nostaneet pintaan monenlaisia tuntoja. Olisin niin kovasti halunnut päästä näihin juhliin! Kyselin lääkäriltä toiveikkaana mahdollisuuksista mennä, mutta kun ne massatapahtumat ovat infektioriski ja influenssakausi alkamassa, niin ei tullut vihreätä valoa. Siirtyisi muuten tuo kantasolusiirron aikataulu tai pahimmassa tapauksessa peruuntuisi. Ja aina siellä joku yskii, röhii ja halailee. Enkä olisi pystynyt välttelemään, en olisi kehdannut selitellä. Jätin siis menemättä, mutta antauduin muisteluille ja pääsin käymään koululla

Äiti, kuka se on, keltä sä saat niitä uusia soluja? Tunnetaanko me se? Kantasolujen luovuttaja on ollut meillä viime aikoina paljon mielessä ja keskusteluissa. Kuka, millainen ihminen? Onko hänellä lapsia vai onko nuori ja vapaa? Miksi hän haluaa luovuttaa kantasoluja? Onkohan joku hänelle rakas ja läheinen sairastunut verisyöpään? Kiitollisuuden tunne on ihan käsittämätön. Lähetän tälle kantasolujen luovuttajalle ja hänen läheisilleen päivittäin telepaattisesti lämpöisiä ajatuksia, toivotan kaikkea hyvää sinne, missä on ja elää. Saan tietää luovuttajasta vain sukupuolen ja veriryhmän. Luin sattumalta Oma kanta -palvelusta, että luovuttajani on samaa sukupuolta oleva henkilö. Veriryhmää en tiedä, mutta se selviää ajallaan, sillä kantasolusiirron jälkeen veriryhmä saattaa muuttua luovuttajan veriryhmän mukaiseksi. Muutos tapahtuu yleensä noin 3 kuukauden päästä kantasolusiirrosta. Niin kauan vie aikaa näille uusille soluille alkaa toimia uudessa ympäristössään eli minun elimist

Tänään soitti lääkäri ja tänään saapui odotettu paperikin. Labratuloksissa kaikki oli odotetusti ok, mutta huomaan toivovani, että lääkäri sanoisi jotakin kannustavaa, jotkut rohkaisevat taikasanat. Mutta ei, oli neutraalina ja pysyi asialinjalla. Kävin luuydinnäytteessä. Ihmettelin, miten se taas otetaan, kun vasta syyskuussa kairattiin. Ilmeisesti se kuuluu tähän allosiirtokäytäntöön, täytyy olla mahdollisimman ajan tasalla oleva kokonaiskatsaus ettei tule sen takia yllätyksiä. Oli aika jännää käydä Meilahden sairaalassa. Se on minulle (vielä) melko vieras paikka. Todella paljon enemmän vilinää kuin pienessä, kotoisaksi käyneessä aluesairaalassa, jossa olen suurimman osan hoidoista käynyt. Allosiirron myötä koko hoito siirtyy Meikkuun ainakin vuodeksi. Mennessä katselin sinne ylös Kolmiosairaalan ikkunoihin ja mietin, että katsookohan joku sieltä minua. Kohta minä katselen sieltä alas, joko ihmisten suuntaan tai merelle. Otan kiikarit mukaan ja tiirailen sitten sieltä elä

Harvoin valitan, mutta nyt oli kyllä huono päivä. Enkä edes voi syyttää kortisonia. Syöpää syytän kyllä - kaikesta. Odotin lääkärin puhelua koko päivän. Ei soittanut. Nyt huomasin uutisista, että HUS:in tietojärjestelmissä oli tänään enemmänkin häikkää, ehkäpä siinä syy. Lisäksi olen yli kuukauden yrittänyt saada työnantajalta erään virallisen paperin, mutta se ei ole ilmestynyt postilaatikkoon, ei vaikka kolme kertaa kävin tänään kurkkimassa. Onkohan Postinkin tietojärjestelmissä vikaa? Olin suunnitellut tämän viikon ainoalle aurinkoiselle päivälle pitkän retken Liesjärven kansallispuistoon, sellaiselle alueelle, jossa en ole aiemmin käynyt. Olin jo pukenut retkivaatteet, pakannut repun ja melkein menossa, kun eskarista soitettiin, että laps itkee ja valittaa mahakipua. Suuntasin retken sijaan hakemaan lapsen kotiin. Näitä vatsakipuiluja on ollut viime aikoina aina välillä. Tulevat ja menevät aaltoillen. Jotenkin kummasti kotona ei niinkään vaan ne ilmestyvät aina päiväkodissa

Kävin eilen Porkkalanniemellä. Tavoitteena on ulkoilla ja ylipäätään olla pystyssä nyt niin paljon kuin jalat kestää. Sairaalassa ehtii sitten hajota neljän seinän sisälle ja tuijottaa telkkaria. Kesäinen 23 päivän eristys jäänee tulevassa hoitokaudessa kakkoseksi pituudessa, jotkut kohtalotoverit ovat viettäneet sairaalassa allosiirron jälkeen useita kuukausia, eli nyt on mentävä, tankattava ulkoilmaa ja voimaa luonnosta niin paljon kuin vaan ikinä jaksaa ja ehtii! Vaeltelu on sopinut hienosti perheen aikatauluihin. Huolehdin ensin Tinttiksen lähdön kouluun ja vien Poikasen eskariin ja suuntaan siitä samalla päivän kohteeseen. Ja kun iltapäivällä palailen retkeltä, haen samalla Poikasen kotiin. Joskus tulee välähdyksittäin mieleen se hapuileva kävely silloin elokuussa, kun pääsin sairaalasta kotiin. Ensimmäisinä päivinä pelkkä kotona vessaan käveleminen teki tiukkaa ja ensimmäisen ulkona kävellyn kilometrin jälkeen piti nukkua päiväunet! On siitä lenkit vähän pidentyneet. Väl