Mitä jos en näekään, miten Game of Thrones päättyy? Se ei ehkä ole peloistani ja suruistani suurin, mutta sellaistakin tulee mieleen. Kun joku puhuu ensi kesästä tai ensi vuodesta ja tulevaisuudesta ja suunnittelee, mitä silloin tekee, tai kun näen mainoksen mielenkiintoisesta konsertista vaikkapa toukokuussa 2018, niin se nostattaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita minussa, osa triviaalimpia kuin toiset.
Isompia kysymyksiäkin on. Missä olen ensi kesänä? Pääsenkö saattamaan tulevan ekaluokkalaisen kouluun ensi syksynä? Miten allosiirto vaikuttaa, sattuuko, selviydynkö, paranenko, vammaudunko, elänkö, kuolenko?
On helpompi etäännyttää syvimmät tunteet ja pelot itsestä ja arjesta. Eihän tästä elämästä tulisi mitään, jos todella antautuisi syvyyksille ja velloisi myrskyissä. On elettävä ja edettävä päivä kerrallaan tuntematonta kohti ja iloittava matkasta.
Näin eilen huikean kuvituksen maailmankaikkeudesta sellaisena kuin mitä siitä tällä hetkellä tiedetään: This is the Most Detailed Map of the Universe to Date. Video oli äärimmäisen kaunis ja ajatuksia herättävä. Pienen ihmisen on vaikea hahmottaa universumin suuruutta, joten minulle se näyttäytyi ikään kuin ihmisen hermostona, verkostona, kuviona, joka muistuttaa jostakin toisesta aiemmin nähdystä ja helpommin ymmärrettävästä. Ehkäpä tässä maailmassa ja kaikessa elävässä toistuvat ne samat lainalaisuudet ja kuviot, mutta eri koossa ja pienin variaatioin. "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen..." Ehkä se heijastus näkyy meissä näin, kuten yksi ystäväni pohdiskeli. Tavallaan lohdullista ja toisaalta taas ei.
Hirveän vaikea kuvitella, että tämä oma todellisuus voisi noin vain lakata olemasta.
Olemisen riemu
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika - muuntajatar, aika - hävittäjätär, aika -
loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen
käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani.
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
- Edith Södergran -
Kommentit
Lähetä kommentti