Siinä se seisoo. Harmaassa marraskuisessa säässä, keskellä virran pyörteitä. Vanhan kotikaupunkini maamerkki, kulttuuriareena ja entinen kesätyöpaikkani Olavinlinna.
Lukioaikoina siellä vietettiin hyvät bileet. Ei niistä nyt sen enempää.
Näitä lukiomuistoja on nyt pompsahdellut mieleen, kun Savonlinnan Taidelukio juhli lauantaina 50-vuotista olemassaoloaan. Lukiokaverit ovat innostuneet laittamaan skannaamaan vanhoja kuvia Facebook-ryhmiin ja ne ovat nostaneet pintaan monenlaisia tuntoja.
Olisin niin kovasti halunnut päästä näihin juhliin! Kyselin lääkäriltä toiveikkaana mahdollisuuksista mennä, mutta kun ne massatapahtumat ovat infektioriski ja influenssakausi alkamassa, niin ei tullut vihreätä valoa. Siirtyisi muuten tuo kantasolusiirron aikataulu tai pahimmassa tapauksessa peruuntuisi. Ja aina siellä joku yskii, röhii ja halailee. Enkä olisi pystynyt välttelemään, en olisi kehdannut selitellä.
Jätin siis menemättä, mutta antauduin muisteluille ja pääsin käymään koululla ennen juhlien alkua. Tapasin entisen musiikinopettajani, jonka kanssa ollaan vuosien aikana muutenkin pidetty yhteyttä. Hän esitteli minulle remontoitua Taikkaria ja oi niitä muistoja! Tuossa salissa harjoiteltiin, esiinnyttiin, juhlittiin ja kirjoitettiin ylioppilaiksi. Aina siellä oli välitunnilla joku kilkuttamassa tai tiluttamassa. Tuossa se legendaarinen musalinjan ruskea sohva, jolla hengattiin, höpöteltiin ja joskus juteltiin henkeviäkin. Siinä se on kasassa vieläkin, vaikka paikka on vähän vaihtunut! Sille on kuulemma välillä saapunut postikortteja ympäri maailmaa, minäkin saatan lähettää ruskean sohvan kansalle tänä vuonna joulukortin.
Koulu, josta ei viitsinyt lintsata, kun aina oli jotakin mielenkiintoista, jotkut tärkeät harjoitukset samana päivänä eikä kavereita voinut jättää pulaan. Ei kirjoituksia, vaan elämää varten sanoi silloinen rehtorimme usein puheissaan ja meitä vähän nauratti, mutta tottahan se oli.
Nuoruus, luovuus ja hulluus, niin kävivät käsikkäin nuo kolme. Siellä saattoi pukeutua juhliin heinäpaaliksi, jotkut vuokrasivat vaatteita teatterista ja yhteisiin tapahtumiin panostettiin kaikin mahdollisin tavoin. Näin lukioaikana mitä kekseliäämpiä virityksiä, innovatiisisimpia tempauksia ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin (ja vähän mahdottomiinkin) projekteihin. Tehtiin mm. teatterin kanssa yhteistyönä Mörköooppera ja kuvataidelinjalaisten näyttelyyn sävellettiin Vesimusiikkia. Musiikki ja kuvataide kulkivat rinnakkain ja ruokkivat toisiaan, ei ollut toista ilman toista. Erilaisuus oli arkipäivää ja yhtä luonnollista kuin ilma.
En olisi sellainen minä kuin nyt olen ilman tuota koulua. En olisi päässyt opiskelemaan haluamaani alaa en tekisi nyt rakastamaani työtä ilman kaikkea sitä musiikkia, johon törmäsin Taikkarissa.
Ajattelin, että sellaista luovaa ja hullua se on muuallakin. Että noin ne ihmiset ilmaisevat itseään rohkeasti tai muuten haluamallaan tavalla. Ei se sitten ihan niin mennytkään, huomasin sen jo opiskeluaikana ja myöhemmin työelämässäkin, ja arvostus tuota Taikkarissa vietettyä aikaa kohtaan on noussut entisestään.
Nostalgiakin tietysti vaikuttaa ja olihan se ainutlaatuista aikaa, vaikka muuten en enää haluaisikaan olla se epävarma lukioikäinen, mitä silloin olin.
Mitä sanoisin lukioikäiselle itselleni, jos hänet nyt kohtaisin?
Luota itseesi ja elämään.
Älä stressaa kaikesta koko ajan.
Keskitä energiasi niihin asioihin, mitä oikeasti haluat tehdä, äläkä mieti, mitä muut ajattelevat.
Naura enemmän ja pidä hauskaa!
Käytä rahaa ennemmin elämyksiin kuin vaatteisiin...
Pidä huolta ystävyyssuhteistasi. Kunnioita, kuuntele ja ole läsnä.
Ole armollisempi itsellesi: moka on lahja ja mitä nopeammin sen ymmärrät, sitä paremmin pärjäät.
Kun nyt luen tuon listan läpin, niin ajankohtaisiahan nuo ovat edelleen, vähän eri vinkkelistä tosin. Erityisesti tuo Naura enemmän ja pidä hauskaa voisi olla tämän viikon ohjenuora!
Kommentit
Lähetä kommentti