Laulava aurinko erämaassa

Kun syöpä oli viime kesänä allogeenisen kantasolusiirron jälkeen saatu aisoihin ja töihin paluu alkoi näyttää realistiselta vaihtoehdolta, lupasin itselleni, että pidän nyt parempaa huolta itsestäni, hyvinvoinnistani ja läheisistä ihmissuhteista. Syön terveellisemmin, liikun, nautin lasten seurasta, panostan parisuhteeseen enemmän kuin aiemmin - ja vedän selkeän rajan työn ja vapaa-ajan välille. Ja miten on mennyt noin niin kuin omasta mielestä? Miten löytää balanssi oman hyvinvoinnin, perheen ja työn kesken? Se on kysymys, jota olen toden teolla pyöritellyt mielessäni viime päivinä. Mikä on tärkeää? Enkä varmasti ole ainoa! Työ meinaa nielaista minut mukanaan, vaikka olenkin töissä vielä tämän kuukauden ajan "vain" 55% osa-aikaisesti. Minun työssäni ei ole mitään kellokorttia, jolla kirjaisi aivonsa narikkaan. Helposti jää päivän asiat, pienet ja isommat jutut, kohtaamiset ja ideat päähän pyörimään enkä malta pysyttäytyä pois koneelta tai pidättäytyä tekemästä muis

Hei, sä näytät tosi hyvinvoivalta ja terveeltä! Sellaisia kommentteja olen saanut kuulla viime aikoina ja kivahan se on tietysti kuulla. Vaikka välillä käykin mielessä, että miltä minun pitäisi näyttää? Ehkä kuitenkin vähän vielä sairaalta ja kärsivältä tai vähintäänkin riutuneelta? Oma olo on kyllä melkoisen hyvä, vaikka koenkin vanhentuneeni runsaasti sekä koko taudin, stressin, lääkkeiden että vaihdevuosien seurauksena. Kortisoni on vienyt lihakset ja pumpannut kehoon nestettä ja aiheuttaen kaikenlaista turvotusta välillä, käänteishyljinnän estolääke lisää karvan kasvua kasvoissa ja käsivarsissa. Kaikki tuntuu muutenkin valuvan alaspäin. Viime perjantaina  Vain elämää -ohjelmaa katsoessani tajusin yhtäkkiä, että hiukseni ovat samaa mallia Pepe Willbergin kanssa, paitsi tummemmat. Ja lauantaina lasten hirnuessa Putouksen Yleis-Sirpalle, löysin saman "leikkauksen" kyseisen hahmon päästä! Ja muuta sellaista pientä, mistä minun ei todellakaan kannattaisi vali

Uni ei tule silmään. Pyörin ja huokailen. Mietin tulevaa lääkärin vastaanottoa. Mitä, jos syöpä on uusinut? Tähän asti olen nauttinut yhteisestä syyslomasta perheen kanssa. Tehtiin jopa ensimmäinen varsinainen yhteinen lomamatka sitten kahteen vuoteen ja vietimme muutaman ihanan ja jännittävän päivän Kolin kansallismaisemissa liikkuen ja Pielisen rannalla oleillen. Oli aivan mahtava reissu ja siitäkin olisi paljon kerrottavaa, mutta palaan siihen toisella kertaa. Tänään palattiin kotiin ja heti jääkaapin täyttämisen ja pyykkikoneen pyöräytyksen jälkeen se jännitys alkoi. Muualla oli helpompi ajatella, noh, muuta. Tunnustelen kroppani kolotuksia ja tuntemuksia ja mietin, että mitä jos, entä jos. Jos näitä kivoja lomia ei tulekaan enempää, jos syöpä pirulainen tulee häiritsemään taas meidän elämää ja mun kansallispuistotavoitetta. Jos jos. Mahdollisia oireita kyllä löytyy: syövän vaurioittama lonkka kipuilee, sädehoidettu kaula-ranka tuntuu vähän oudolta, solisluu vihloo, jatku

Joskus musiikki sanoittaa sen, mitä pinnan alla on. Usein käy myös niin, että tutusta kuoriutuu esiin jotakin ihan uutta, kuin kuulisi teoksen ensimmäisen kerran. Kävin viime viikolla Musiikkitalossa kuuntelemassa ja kokemassa Igor Stravinskyn aina yhtä säväyttävän Kevätuhrin (Le sacre du printemps)  Helsingin kaupunginorkesterin soittamana ja Susanna Mälkin johtamana. Kevätuhrissa Stravinski kuvaa musiikin keinoin (tällä kertaa kyseessä oli konserttiesitys, ei baletti) primitiivistä heimoa, jonka kevään tuloon liittyviin traditioihin kuuluu uhrata nuori tyttö. Tyttö tanssii itsensä hengiltä muun heimon katsellessa. Olen kuullut teoksen moneen kertaan, esityksenä, levyltä ja nähnyt balettinakin ja aina se on ollut mahtava kokemus. Nyt se muuttui joksikin muuksi. Yhtäkkiä se oli kuin tämä kohta kaksivuotinen kierrokseni tämän verisyövän kanssa, eräänlainen musiikillinen epikriisi tiivistettynä puoleen tuntiin. Alun hienoista hienoin, herkistä herkin fagottisoolo muuttuu pian

Äiti! Onko sulle muuten tehty täitarkastus? Alkaa nimittäin olla aikamoinen pehko sulla! Lasten suusta! Hiukset siis kasvavat aikamoista vauhtia. Pitäisiköhän mennä kampaajalle? Minua on viimeisen viikon ajan piinannut kammottava päänsärky. En ole siksikään jaksanut kirjoittaa postauksia.  Pahimmillaan olen ollut täysin toimintakyvytön ja lamaantunut särystä ja pahoinvoinnista, parhaimpina päivinä saan kivun talttumaan sopivalla annoksella Panadolia ja Buranaa (nyt, kun sitäkin saa vähän käyttää), mutta ne taas ärsyttävät vatsaa eli huono olo on joka tapauksessa. Päänsärystä on kuitenkin tullut kiihtyvällä tahdilla toistuva vaiva ja noina huonoina kausina kaikki on tuntunut kovin raskaalta ja vaikealta. Olen jopa miettinyt, pystynkö tekemään tätä työtä, jossa haluan innostaa ja innostua itsekin. Nyt särky on onneksi helpottanut ja tuntuu kuin maailma näyttäisi, maistuisi ja tuoksuisi aivan erilaiselta! Ideoita pukkaa ja energiaa riittää. Siis kaksi päivää on nyt