Laulava aurinko erämaassa

Välillä en vaan jaksa. En jaksa ihmisiä ympärillä. En jaksa lasten ääniä, en arjen vaatimuksia, en perheen kanssa yhteistä tekemistä, en edes niitä lasten tärkeitä, ihania hellyyden osoituksia, joita sairaalassa neljän viikon eristyksessä kaipasin ja vannoin, etten enää ikinä halua sitä niin sanottua omaa aikaa.  Eilen oli sellainen päivä. En jaksanut edes kättä nostaa. Tai no, se ei ole ihan totta, koska illalla todistettavasti nostin punaviinilasillisen huulilleni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja ihan lääkärin luvalla. Tuon lasillisen jälkeen tosin paljastui syy erityisen huonoon oloon, väsymykseen, nivelkipuihin ja jatkuvaan vilutukseen: minulla olikin lievää kuumetta, mikä ei onneksi noussut tuon maagisen 38 asteen rajan yli, silloin olisi pitänyt ohjeiden mukaan suunnata päivystykseen. Ei ollut nuhaa, ei yskää, ei edes päänsärkyä. Epäilen syyksi joko edeltävänä päivänä ollutta luustonvahvistaja-Zometaa tai erityisen toimeliasta torstaita. Tai sitten niiden yhdistelmää.

Hengitän sisään kallion ja metsän hitautta, kaukaisen meren voimaa. Alan elpyä.   Miten mennä eteenpäin vakavan sairauden ja rankkojen hoitojen jälkeen? Uskaltaisiko jo unelmoida ja suunnitella tulevaa? Mitä minä haluan? Mikä on oikeasti tärkeää? Oletko kuullut aarrekartasta? Se on usein eräänlainen visuaalinen työkalu, joka auttaa omien toiveiden ja tavoitteiden jäsentämisessä. Aloitin oma aarrekarttani tekemistä jo yli vuosi sitten, kun olin vielä shokissa syöpädiagnoosista. Keräsin kuvia, sanoja ja sitaatteja, joissa oli mielestäni  hyvä fiilis tai jotka liittyivät suurimpiin toiveisiini ja haaveisiini. Värejä ja kuvia, jotka koskettivat tai antoivat voimaa. Ei liene yllätys, että terveys  nousi kartan keskiöön! Jostakin syystä kartan tekeminen jäi tuolloin kuitenkin kesken. Keräämäni voimasanat, lauseet ja minua puhutelleet kuvat jäivät kirjekuoreen lipaston laatikkoon. En vain jaksanut tehdä sitä loppuun, aika ei ollut oikea. Kun konkretisoit haaveitasi esimerkiks

Metsä, savun tuoksua, lasten naurua, juoksua. Ystävyyttä ja iloa syvää, elämä on kaunista ja hyvää. Sellainen on meidän perheen juhannus ollut! Juhannusaatto alkoi juhannusvaelluksella. Ystäväperheen kanssa suunnattiin heti aamusta Kämmenlammen laavulle grillaamaan, matkalla kerättiin juuri ja juuri vienosti sinertäviä mustikoita alkupaloiksi. Lapset jaksoivat hienosti, perheiden pienimmät (ei kyllä enää kovin pienet) juoksivat jopa koko matkan kärkijoukoissa. Epävakainen sää ei häirinnyt, sillä onneksi onnistuimme välttämään kovimmat sadekuurot. Meidän perheen näkökulmasta juhannusaatto oli kovin toimelias ja sisälsi enemmän ihmiskontakteja  kuin melkein koko vuonna yhteensä! Aamuisen vaelluksen jälkeen käytiin vielä isommalla porukalla läheisen koulun liikuntasalissa ottamassa aikuiset vastaan lapset salibandy-ottelu sekä koripalloa. Minä tosin katselin sivusta ja toimin kuvaajana. Oli vähän liikaa vauhtia noissa peleissä tämän hetkiselle kunnolleni. Illalla meille

Elämä on aika hyvää just nyt. Eilen istuttiin iltaa ystäväpariskunnan kanssa, juteltiin ja rakenneltiin burgereita ja salaattia. Jälkiruoaksi jätskiä ja mansikoita. Lapset olivat yökylässä, joten nukuttiin miehen kanssa pitkään ja lähdettiin aamupalan jälkeen Vaakkoihin vaeltamaan. Kävin Vaakkoissa pari päivää sitten itseksenikin, mutta siellä riittää makeita maisemia, monipuolista maastoa ja lampi joka kolkassa, että houkuttelin miehen mukaan uudelle reissulle. Hmm, ehkä ei pitäisi mainostaa tätä paikkaa, etteivät kaikki ryntää sinne... Löysin tämän helmen viime syksynä vähän vahingossa ajellessani joltakin toiselta reissulta kotiin päin ja huomasin siinä tien varressa pysäköintialueen. Kotona etsin alueen tiedot ja suuntasin sinne samoilemaan. Silloin oli lunta maassa ja kadotin polun muutamaan otteeseen. Retkestä tuli oikea seikkailu, rämmin pitkin soita ja kiipeilin pitkin kallioita etsiessäni polkua. Mitään merkittyjä reittejä alueella ei ole, lukuun ottamatta Suomi 2000

Jalostaako kärsimys? Kasvattavatko koettelemukset luonnetta? Olenko kasvanut ihmisenä tämän sairauden myötä? Onko joku asia syöpäsen elämässä yllättänyt? Olenko muuttunut jotenkin rajusti, löytänyt elämän tarkoituksen tai päättänyt tehdä suuria muutoksia elämässäni tyyliin  "jos tästä syövästä (ja hoidoista) selviän, niin sitten kyllä..." ? Kävin eilen ns. kolmikantaneuvottelussa, jossa läsnä olivat työnantaja sekä työterveyslääkäri. Neuvottelussa suunniteltiin tulevaa töihin paluutani eli sitä, millaisella osa-aikaisuudella se olisi oman jaksamisen kannalta mahdollista. Päädyttiin siihen, että aloittelen 50% ja pidetään myöhemmin syksyllä vielä tarkistus tilanteesta. Ajatukset ovatkin nyt alkaneet pörrätä työasioissa, mikä tuntuu oikein hyvältä. Olen alkanut nähdä hämäriä unia työpaikasta ja -kavereista! Jospa tästä sairastamisesta pääsisi vähitellen eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että kunto on vielä ihan olematon. Eilen soitinkin Meikkuun hemapolille ja kysel

Joskus lyhytkin kohtaaminen voi jäädä vahvasti mieleen ja olla syvästi merkityksellinen. Tapasin Kirsin viime lokakuussa Hematologisten syöpien verkostoviikonloppuna. Hän teki heti vaikutuksen eloisuudellaan, suorapuheisuudellaan ja persoonallaan. Meidän piti olla samaan aikaa tammikuussa Meilahden 7B-osastolla kantasolusiirrossa, mutta joulukuussa Kirsi kuoli. Kirsi kirjoitti blogia sekä kirjan Älä syö multaa, jonka julkaisi hänen tyttärensä Kirsin kuoleman jälkeen: "Kahden lapsen äiti kapinoi lääkäreiden ohjeita vastaan. Hän pyöräili kuntopyörällä joka aamu kymmenen kilometriä. Hän alkoi panostaa parisuhteeseen. Hän ei enää stressannut päivittäisistä työasioista. Hän hiihti Finlandia-hiihdon loppuun, vaikka syöpä oli juuri uusiutunut ja hän oli pökertyä matkalla. – Äiti huusi, että helvetti, mulla on vaan syöpä, kyllä mä maaliin pääsen! Oona Tenhunen kertoo. Äiti yritettiin pysäyttää, mutta hän hiihti pakoon."  Syöpää sairastanut Askolan kunnanvaltuutettu Kir

Kun ruokavaliosta on lähes vuoden ajan ollut kielletty kaikki mullan kanssa tekemisissä olleet ja kypsentämättömät ainekset, nuo rajoitukset on automatisoitu päähän ja muistiin. Lääkäri antoi jokin aika sitten luvan purkaa noita rajoituksia (lukuunottamatta kypsentämättömiä homejuustoja) ja olen nyt pikkuhiljaa rohkaistunut syömään enemmän ja enemmän tuoreita kasviksia ja marjoja. Vieläkin olen hieman varovainen, esimerkiksi pähkinöitä en ole vielä uskaltanut syödä muuten kuin pannun tai uunin kautta, mutta pellavansiemenrouhetta sentään jo vähän.  Alhaisen vastustuskyvyn ajan ruokavalio eli AVA on ollut siitä vatsaystävällinen, että erityisiä vatsavaivoja ei ruuan takia ole ilmennyt ja ruoka on ollut helposti sulavaa. Sen sijaan ravintoainesten säilymisestä en ole ihan vakuuttunut: kun pakastemustikoita kuumennetaan, kuinka paljon siihen jää vitamiineja? Syöpähoidot ja -lääkkeet ovat raskaita koko elimistölle, erityisesti vatsalle ja suolistolle. Etenkin kantasolu

Vielä vähän aikaa sitten pelkäsin, etten näe, kun poikanen täyttää 7 tai aloittaa ensimmäisen luokan. Eilen oli tuo maaginen syntymäpäivä ja täällä ollaan yhä! Alan olla varovaisen toiveikas myös koulun alun suhteen. Aikamoista juhlaa on tämä kulunut viikko ollut ja osa ensi viikostakin. On ollut lasten kavereiden synttäreitä ja eskarin ja koulun kevätjuhlia. Tänään olisi myös sukulaistytön lakkiaisjuhlat. Noihin väkeä pursuaviin juhliin en ole kuitenkaan päässyt vielä mukaan, mutta olen sentään osallistunut valmisteluihin! Hankkinut lahjoja, juhlavaatteita jne. Onhan sekin jotain. Huonon vastustuskyvyn takia pitää vielä 1-2 kuukautta vältellä väkijoukkoja eli tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että loikkaan tästä eristyneisyydestä lähes suoraan n. 1000 hengen työyhteisöön. Voi sitä pöpöjen määrää! Ja kun pari päivää sitten viimeisen kerran hain poikasta eskarista, niin vähän liikutuin. On ollut hyvä, että hänellä oli siellä turvallinen ja hyvä olla kuluneen, lievästi sanottuna, ha