Elämä on aika hyvää just nyt. Eilen istuttiin iltaa ystäväpariskunnan kanssa, juteltiin ja rakenneltiin burgereita ja salaattia. Jälkiruoaksi jätskiä ja mansikoita. Lapset olivat yökylässä, joten nukuttiin miehen kanssa pitkään ja lähdettiin aamupalan jälkeen Vaakkoihin vaeltamaan.
Kävin Vaakkoissa pari päivää sitten itseksenikin, mutta siellä riittää makeita maisemia, monipuolista maastoa ja lampi joka kolkassa, että houkuttelin miehen mukaan uudelle reissulle. Hmm, ehkä ei pitäisi mainostaa tätä paikkaa, etteivät kaikki ryntää sinne...
Löysin tämän helmen viime syksynä vähän vahingossa ajellessani joltakin toiselta reissulta kotiin päin ja huomasin siinä tien varressa pysäköintialueen. Kotona etsin alueen tiedot ja suuntasin sinne samoilemaan. Silloin oli lunta maassa ja kadotin polun muutamaan otteeseen. Retkestä tuli oikea seikkailu, rämmin pitkin soita ja kiipeilin pitkin kallioita etsiessäni polkua. Mitään merkittyjä reittejä alueella ei ole, lukuun ottamatta Suomi 2000 -reittiä osalla matkaa.
Toissapäivänä kulkiessani tunnistin osan niistä kallioisista maisemista. Nyt oli kuitenkin huomattavasti helpompi pysyä reitillä, kun polut ovat selkeästi näkyvissä. Muistelin tuota talvista rämpimistäni samalla, kun kuivaakin kuivempi jäkälä ritisi askelteni alla, ja mietin, että niinhän se on tässä elämässäkin: joskus tuntuu, että kulku on vaikeaa, ei löydy oikeaa suuntaa ja askel on raskas, koko elämä on yhtä kahlaamista. Myöhemmin sama reitti, ihan samat asiat voivatkin sujua paljon pienemmällä vaivalla auringon valaisemina ja kesäisen lämmön siivittäminä. Tämä kökkö-metaforahan soveltuu kyllä myös oppimiseen - alussa hankalaa, toistojen myötä helpottaa, ja myöhemmin vain ihmettelee, mikä siinä edes vaikeaa olikaan.
Silloin talvella allogeeninen siirto vasta häämötti edessäpäin suurena ja ahdistavana tuntemattomana. En tiennyt, mitä kaikkea se omalle kohdalle toisi. Pelkäsin kipua, loputonta ripulia, kammottavia infektioita, vammauttavaa käänteishyljintää, eroa perheestä ja monia muitakin asioita. En osannut edes ajatella aikaa kesään asti, mutta tässä sitä ollaan ja kaikki on mennyt tähän asti paremmin kuin uskalsin toivoakaan.
Tietenkin tiedostan, että kaikki on vieläkin mahdollista. Käänteishyljintää, infektioita voi edelleenkin ilmestyä, mutta kun se akuutein vaihe alkaa olla takana päin ja olo on koko ajan ollut nousujohteisesti kohenemaan päin, olen voinut keskittyä paremmin olennaiseen eli parisuhteeseen, lapsiin, ystäviin ja metsään. Kohta ehkä töihinkin.
Sellaisia pieniä harmeja on. Esimerkiksi pakollinen 50% aurinkovoiteen käyttö ärsyttää ihoa eivätkä ne tökötit meinaa millään lähteä edes pesussa. Ja se, että rokotusohjelma ei ole vielä käynnistynyt, joten ennen kuin saan ensimmäisen setin eli perus aloituspaketin (tuhkarokko, hinkuyskä, polio jne), käytän metsäreissuilla jykeviä vaelluskenkiä ja näillä keleillä jalat todellakin hikoavat. Kaatua ei siis kannata, eikä saada haavoja mistään likaisesta. Välillä meinaan tosin jo unohtaa nämä asiat, mikä on kyllä aika luksusta!
Kommentit
Lähetä kommentti