"Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan..."

Jalostaako kärsimys? Kasvattavatko koettelemukset luonnetta? Olenko kasvanut ihmisenä tämän sairauden myötä? Onko joku asia syöpäsen elämässä yllättänyt? Olenko muuttunut jotenkin rajusti, löytänyt elämän tarkoituksen tai päättänyt tehdä suuria muutoksia elämässäni tyyliin "jos tästä syövästä (ja hoidoista) selviän, niin sitten kyllä..."?

Kävin eilen ns. kolmikantaneuvottelussa, jossa läsnä olivat työnantaja sekä työterveyslääkäri. Neuvottelussa suunniteltiin tulevaa töihin paluutani eli sitä, millaisella osa-aikaisuudella se olisi oman jaksamisen kannalta mahdollista. Päädyttiin siihen, että aloittelen 50% ja pidetään myöhemmin syksyllä vielä tarkistus tilanteesta.

Ajatukset ovatkin nyt alkaneet pörrätä työasioissa, mikä tuntuu oikein hyvältä. Olen alkanut nähdä hämäriä unia työpaikasta ja -kavereista!

Jospa tästä sairastamisesta pääsisi vähitellen eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että kunto on vielä ihan olematon. Eilen soitinkin Meikkuun hemapolille ja kyselin hemoglobiiniarvoni perään, että vieläkö se roikkuu, kun ei tuo kunto ala kohota ja ylämäessä edelleen hengästyttää, puuskutan ja täytyy pysähtyä. Sain vastaukseksi, että vielä ei ole se vaihe, että kuntoa kohotetaan, lähinnä ylläpidetään, että malttia, rauhallisesti vaan. Ja se hb-arvokin on sieltä hitaasti kohoamassa, vaikkakin vielä aneemisen puolella.

Mietin, että millaisena tyyppinä nyt sitten palailen työelämään? Mikä on muuttunut? Olenko minä muuttunut?

Useinhan sitä kuulee tai lukee ihmisistä, jotka vakava sairaus on saanut muuttamaan elämänsä kokonaan ja pistämään kaiken uusiksi. Vaihtoon ovat menneet työpaikka ja/tai avioliittokin. Pitkän sairasloman aikana joku on ehkä innostunut opiskelemaan ja vaihtaa sitten alaa. Minäkin mietin tässä pitkän saikun jossakin vaiheessa mahdollisia opintoja, mutta infektioriskin takia sen olisi pitänyt olla täysin verkko-opiskelua enkä jaksanut innostua siitä. Kaipaan vuorovaikutusta.

Yhdelle verkkokurssille tosin osallistuin nyt keväällä, nimittäin Syöpäsäätiön järjestämälle Allogeenisen kantasolusiirron saaneiden verkkokurssille. Jäin sen jälkeen miettimään, että oliko osallistuminen vielä liian pian siirron jälkeen, kun olin vielä ihan sytomegalo- ja polyoomavirusten piinaama ja lääketokkurassa. Että sainko kurssilta irti kaiken mahdollisen.

Ei siis herätystä oman alan suhteen eikä juuri muutakaan valaistumista. En aio opiskella reiki-hoitajaksi tai elämäntapavalmentajaksi eikä alan vaihtaminen kiinnosta. Olen joskus aiemmin miettinyt, että jos voittaisin Eurojackpotissa miljoonia, niin mitä tekisin, lopettaisinko työt? En edelleenkään usko, että lopettaisin. Sen sijaan voisin opiskella aina vain lisää tästä jo valitsemastani alasta, se jaksaa innostaa!

Avioeroa olen joskus ohimennen miettinyt, lähinnä ennen sairastumista sellaisina kiireisinä kausina, kun toisen hengityskin on ärsyttänyt, liitto tuntunut enemmän valtataistelulta kuin kumppanuudelta tai oma aika on ollut kortilla. Silloin on kieltämättä käväissyt mielessä, että viikko-viikko huoltajuudella saisi sitä omaakin aikaa. Jotenkin kummasti ne ajatukset ovat nyt jääneet. Tämä sairaus on nostanut esille olennaisia asioita meidän parisuhteesta, joista yksi on kuitenkin se välillä pinnan allakin piilevä rakkaus ja toinen kokemus siitä, että me ollaan sittenkin aika hyvä tiimi.

Yllätyksiä on kyllä tullut. Olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän kipua ja huonoa oloa olen joutunut kokemaan. Pelkäsin - ja pelkään edelleen - pahempaa. Olen myös yllättynyt siitä, miten rauhallinen olen ollut koko tämän ajan ja miten kaiken pelottavan ja oudon keskellä voi olla onnellinenkin.

Metsä-rakkaus on myös tullut jostakin takavasemmalta. En ole ollut luonnossa kuljeksija aikaisemmin. Se alkoi olosuhteiden pakosta, eli kun kuntosalilla tai ryhmäliikuntatunneilla ei infektioiden välttelyn takia saanut käydä, ja monet muut lajit olivat luustovaurioiden tai hoitojen takia liian rankkoja. Siinä tilanteessa kävelylenkit olivat paras vaihtoehto. Ja vähitellen ne pitenivät. Yhtäkkiä matkan varrella huomasin, että haluan siirtyä pois kuntopoluilta ja sorapohjilta ihan oikeille poluille, mielellään uusiin maisemiin ja ennestään tuntemattomille reiteille. Aiemmin ei muka ollut aikaa sellaiseen ja nyt en siitä aio luopua!

Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Matkalla  hyvään elämään periksi antaminen ei johda lopputulokseen. Sinä päätät itse, mikä sinusta tekee onnellisen. Onnellisuuden ja tyytyväisyyden esteinä eivät ole ulkoiset sinusta riippumattomat tekijät. 

Näin ihminen kehittyy elämänsä aikana - katso, mitä sinulle tapahtuu juuri nyt

Se vasta onkin yllättänyt, miten vähän on viime aikoina tullut kuunneltua tai tehtyä musiikkia! En kerta kaikkiaan ole pystynyt siihen. Joko musiikki tulee liian lähelle tai sitten se musiikki, mikä ei tule tarpeeksi lähelle, tuntuu turhanpäiväiseltä ja väsyttävältä. Ennemmin olen nauttinut hiljaisuudesta ja metsän huminasta.

Mahdollisen ihmisenä kasvamisen huomannee helpommin joku muu kuin minä itse. Muutkin mahdolliset tästä myllerryksestä seuranneet muutokset saatan nähdä itse korkeintaan matkan päästä - sitten, kun tarpeeksi aikaa on kulunut. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen suhtaudun skeptisesti, niitä katkeroituneita ja kivun uuvuttamia on liian paljon. Jonkinlainen ymmärrys ihmisyydestä on varmasti lisääntynyt ja heijastuu ehkä tulevaisuudessa omaan työhönkin. Miten, se jää nähtäväksi.

Mieli, jonka uusi kokemus on kerran laajentanut, ei koskaan palaa vanhoihin mittoihinsa.  

                           —Oliver Wendell Holmes