Laulava aurinko erämaassa

Ihmettelen tätä nollakuntoa. Että miten heikkoon kuntoon sitä pääsee, kun 3 viikkoa möllöttää ja makoilee sairaalassa. Lihakset (siis se mitä niistä on jäljellä) ovat pelkkää tärisevää hyytelöä pienessäkin ponnistelussa. Ja pienellä ponnistelulla tarkoitan vaikkapa kattilan kaivamista alakaapista. En suosittele tällaista ihmiskoetta kenellekään. Aloitin kevättalvella harjoittamani jooga-ohjelman ( Yoga with Adriene: 30 Days of Yoga ) alusta muutama päivä sitten ja olemattomat lihakseni ovat nyt kireinä ja kipeinä ihan ennennäkemättömällä tavalla. Uskottava on, että liike tekee hyvää vaikka nyt tuntuukin pahalta. Koetan keskittyä nyt lihashuoltoon, jos vaikka saisi polvi- ja jännekipuja taltutettua ennen kuin tuo aerobinen kunto kohoaa ja vauhti vie mennessään (mistä ei kyllä ihan heti ole pelkoa, kun tänään juuri tein 2 km pituisen kävelylenkin ja ylämäessä oli vielä pysähdyttävä hengittelemään). Vaikka välillä meinaa usko kunnon kohoamiseen loppua ja ihmetys heikkoudesta valtaa m

@Pixabay Tänään vanhenin taas vähän, sain yhden vuosirenkaan lisää. Kävin hakemassa läheisestä leipomosta juhlaherkkuja. Puoli vuotta sitten mietin, näenkö tätä päivää ollenkaan. Jos oikein dramaattisiksi ruvetaan, niin tämähän voi myös jäädä viimeiseksi syntymäpäiväkseni - hyvä syy siis herkutella! En ole juurikaan miettinyt kysymystä miksi minä?  Pikemminkin miksen minä  siinä kuin kuka tahansa muu. Syöpä on nykyään niin yleinen, joka kolmannelle, mahdollisesti kohta joka toiselle napsahtaa jossakin elämän vaiheessa. Olisin tietysti toivonut, että jos tämän oli pakko minuun tulla, niin olisi kuitenkin tullut myöhemmin. Sitten kun lapset olisivat jo isoja ja näkisin heidän löytäneen omia juttujaan, sitten kun olisin käynyt Uudessa-Seelannissa, sitten kun olisin oppinut rakastamaan paremmin, sitten kun olisin oppinut olemaan paras mahdollinen oma itseni, sitten kun olisin jo elänyt elämäni, sitten kun... Kun alkuvuodesta sain tämän verisyöpädiagnoosin, aloin heti käydä jo

Kotona olo on ihan parasta, mutta myös raskasta pitkän sairaalaelon jälkeen. Täällä jotenkin korostuu se kaikki, mihin ei vielä pysty ja mitä ei vaan jaksa. Sairaalassa voimattomuus kuuluu vähän kuin asiaan. Olen silti erittäin onnellinen kotona, siitä ei pääse mihinkään! Maanantaina kotiuduin ja kyllä se oli ilon päivä koko perheelle! Itselläni tunteet purkautuivat myös itkuna parin päivän ajan. Olin järkyttynyt pitkästä poissaoloajasta, ja vaikka siellä toisessa eristysmaailmassa pärjäsin jopa yllättävän hyvin, niin kotiin päästyä iski shokki. (Tai sitten se oli vaan vierotusoire pahoinvoinninestolääkkeenä käytetystä Temestasta...) Näinä ensimmäisinä koti-päivinä olen ollut pystyssä enemmän kuin sairaalahuoneessani. Siitä seurauksena on välillä noussut lievää lämpöä, elimistö on varmaankin niin kovassa prosessissa vielä. Ja onhan täällä enemmän kaikenlaista kuormittavaa (allergeenit ja muut pöpöt sekä eliöt), mitä ei eristyksessä ollut eli keho joutuu niihin nyt sopeutumaan uudel

Pääsen tänään kotiin! 23 päivää sairaalassa, pienessä eristyshuoneessa... Sanotaanko vaikka, että ei tule ikävä! Viikonloppu oli henkisesti tosi vaikea. Tuntui, että pää hajoaa ja oli järkyttävä ikävä. Onneksi eilen veriarvot olivat pompsahtaneet normaalin rajoihin (minimiviitearvoille) ja sen seurauksena varsinaiselle eristykselle ei enää ollut perusteita. Olisin päässyt kävelemään käytävälle, mutta täällä on jotakin ripulia ollut liikkeellä, joten sain pysytellä tässä turvallisessa, tutussa pikku pesässäni. Kaulakatetri otettiin eilen pois. Jännitin sitäkin toimenpidettä, mutta se oli onneksi nopeasti ohi. Katetri lähetettiin vielä kaiken lisäksi viljelyyn eli tarkistettiin, ettei siinä kasva mahdollisia tulehduksen aiheuttajia. Tänään aamulla hematologi kävi sitten kyselemässä vointia ja kertomassa, että pääsen kotiin! Vaihdoin omat vaatteet päälle heti ja nyt olen vähän pakkaillut. Osastonlääkäri käy vielä tekemässä varsinaisen kotiutuksen. Sitten kyytiä odottelemaan.  Olen i

Huomenna tulee täyteen tasan kolme viikkoa sairaalaeloa ja eristystä. Olo on heikko, mutta pitkäaikainen sairaanhoitaja lohdutti sanomalla, että hän ei ole kantasolusiirron jälkeen näin hyvinvoivaa potilasta nähnyt koskaan. Jee! Olen siis selvinnyt ainakin tähän asti todella hyvin. Heikko ja vähän huono olo vaan kuuluvat asiaan, mutta olen niistäkin kiitollinen. Monen kanssasisareni kertomaan verrattuna olen päässyt suhteellisen vähällä, enkä tiedä miksi. Onko syynä se henkinen ja fyysinen valmentautuminen, mitä olen tehnyt koko tämän kevään ajan? Vai onko se niin kuin hematologi sanoi, että jos ei ole kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai matkapahoinvoinnista juurikaan, tai jos on ns. hyvä viinapää, kärsii yleensä sytostaattien ja muiden lääkkeiden sivuvaikutuksista vähemmän? Juu, rasti kaikkiin kolmeen kohtaan... Varsinaiset kantasolusiirron tulokset eli vaikutukset syöpään saadaan tietää vasta myöhemmin. Kontrollitarkastus on ymmärtääkseni n. kuukauden päästä kotiin pääsystä. Veri

Edistystä tapahtuu, pikku hiljaa! Nyt on alkanut varsinainen jännitysnäytelmä, joka on kuin pörssikurssien liikkeitä seuraisi (no okei, minun mielestäni jännittävämpääkin kyllä), nimittäin neutrofiiliarvojen tarkkailu! Toissapäivänä neutrofiilit, jotka siis ovat olleet mittaamattomissa pitkään, palasivat kartalle lukemalla 0,06. Eilen lukema oli jo 0.22 ja tänään 0,39! Miksi tämä neutrofiiliarvo on niin tärkeä? No siksi, että se kertoo vastustuskyvyn asteittaisesta noususta. Viitearvot ovat 1,5  -6,7. Ja kun arvo kohdallani ylittää 1, alan olla valmis kotiutukseen! Antibiootitkin lopetettiin tänään. Mitään varsinaista syytä infektiolle ei ole veriviljelyistä löytynyt, mutta ei ole nyt ollut mitään oireitakaan. Ruokahalu on palannut, valitettavasti tämä sairaalaruoka ei oikein maistu, vaan haaveilen kaikenlaisesta muusta. Telkkarin mainostaukojen ruokamainokset ja kavereiden mahtavat ruokapäivitykset ovat suoranaista kidutusta! Käytänkin nyt aikaani haaveillen ja suunnitellen, mit