Laulava aurinko erämaassa

Olen taas alkanut nähdä unia. En nähnyt unia oikeastaan koko syöpäaikana eli noin kolmeen vuoteen lukuunottamatta muutamia lääkkeistä tai kuumeesta johtuvaa painajaista. Ehkä unien katoaminen on ollut alitajunnan keino suojella mieltä. Olisiko kaiken sen pelon kohtaaminen vielä unissakin vienyt entisestään voimavaroja, kun koko energia muutenkin meni selviytymiseen ja elämän hallitsemiseen tai ainakin sen hallitsemisen yrittämiseen? Ehkä tämä unien näkemisen alkaminen uudelleen tarkoittaa elpymistä? Kyky uneksimiseen, unelmointiin palautuu. Onko elinvoimani ja luovuuteni vihdoin tulossa takaisin? Mikään ei ilahduttaisi enempää! Viime yönä olin erään kuuluisan elokuvaohjaajan kanssa cocktail-baarissa ja juttelimme niitä näitä. Päivällä mietin hetken, että ehkä tunnen tämän ihmisen ihan oikeassa elämässä, en vain muista mistä, ehkä entinen asiakas kenties? Jälkeenpäin olen todennut, että en tunne kyseistä ihmistä. Ja jos olisin ollut jossakin cocktail-tilaisuudessa, niin sellai...

Kauppareissulla se yhtäkkiä ilmestyy, kiukkuinen syöpäakka. Kun väsyttää ja jokainen ostoksen nostaminen kärristä on hidasta, ja sitten joku älyttömän kiireinen eläkeläinen änkeää jo omiaan hihnalle, mun ostosten päälle. Hei vähän käytöstapoja, täällä on kuolemansairaalla vielä asiointi kesken! (Vähän draamaa kehiin). Tai kun hyllystön välistä reteä teinikolli hyppää eteen ja röhii suoraan päin naamaa. Eikö ole opetettu yskimään hihaan!  Pixabay En tietenkään sano mitään vaan yritän olla hengittämättä sisäänpäin, upotan naamani kaulahuiviin ja puhisen ylireagointini sinne. Näinä tautisina aikoina pyrin hoitamaan kaupassa käynnin ruuha-aikojen ulkopuolella, tartuntoja välttääkseni. Koska jos minulle nousee kuume, joudun sairaalaan. Siitä seuraa myös hoitoihin tauko. Pysyttelen mieluummin kotona ja toimintakykyisenä, ehdin olla sairaalassa eristyksissä sitten myöhemmin. Mutta jotenkin siellä kaupassa tuntuu olevan aina ruuhka! Kotonakin kiukuttelen. Se kuuluu kuulem...