Laulava aurinko erämaassa

Juuri, kun luulee, että elämä rauhoittuisi ja voisi hetken rentoutua, niin jotakin uutta mietittävää pukkaa. Työasioista olen kyllä päässyt hyvin irrottautumaan loman aikana, mutta stressin määrä on silti vakio. Olen jo aiemmin kertonut tuosta  polyooma- viruksen tuomasta oireilusta. Olen koko syksyn pystynyt elämään vaivan kanssa jonkunlaisessa kauhun tasapainossa: kipukohtauksia on ollut silloin tällöin, mutta onneksi harvakseltaan ja runsas veden juonti on pitänyt oireilua aisoissa. Puhun edelleen polyoomasta, vaikka hematologin mukaan on epätodennäköistä, että se enää aiheuttaisi oireita, koska kortisoniannos on jo niin minimissään eikä virusta ole enää veressä havaittavissa. Todennäköinen oireilun aiheuttaja on siis mitä ilmeisemmin jokin muu, esimerkiksi polyooman aiheuttama arpikudos rakon seinämillä. Sinänsä huono juttu, jos niin on, että sitä ei sieltä millään enää millään pois saada eli olen todennäköisesti saanut kivusta pitkäikäisen seuralaisen. Yllättäen tämä oi

Tulihan se sieltä, meidän perheen vuotuinen jouluriivaus nimittäin! Kolme vuotta sitten joululomalla mummi kaatui pahasti, menetti muistinsa ja jännitettiin päivystyksessä aivotärähdyksen astetta. Seuraavana päivänä kuoli meidän rakas koira. Seuraavana vuonna juuri ennen uudenvuodenaattoa minua sörkittiin päivystyksessä ja alkoi tämä edelleen jatkuva syöpärumba. Vuosi sitten päivää ennen jouluaattoa asetuttiin lastensairaalaan koko jouluviikoksi, kun esikoisella todettiin diabetes. Tänä vuonna joulutoivelistalla oli nyt yhteinen loma, yhdessä terveinä oloa, ilman mitään järkytyksiä tai stressiä, ja viikkohan tässä jo menikin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Aloitimme loman miehen kanssa kahdestaan Helsingissä. Voitin jo vuosi sitten Facebook-kilpailussa hotellilahjakortin, jota ensimmäiseen puoleen vuoteen ei voitu käyttää allogeenisen kantasolusiirron jälkeisten eristyksen, rajoitusten ja erinäisten virusten takia. Sen jälkeen olemme useammankin kerran yrittäneet päästä kahd

Joululoma alkoi hematologin puhelinsoitosta. Yksitoista kuukautta allogeenisesta kantasolusiirrosta ja kaikki hyvin! Silmät ovat palautuneet paikoilleen ja aktiivinen rasvaus pitää ihon jotenkin kuosissaan. Tällä kertaa tutkimuksissa ei niinkään mitattu syöpäarvoja vaan keskityttiin lähinnä verenkuvaan muuten sekä mahdollisiin merkkeihin käänteishyljinnästä. Arvot olivat sen verran hyvät, että käänteishyljintälääkitystä pienennettiin puoleen aiemmasta eli lähes olemattomiin! Pieni kortisoniannos pysyy kuitenkin vielä ihon turvana. Näistä immunosupressanteista eroon pääseminen olisi ehdottoman hyvä juttu kehon oman vastustuskyvyn aktivoimisen kannalta! Immunosupressantit (eli tuo käänteishyljinnänestolääke ja kortisoni) siis pitävät omaa vastustuskykyä uinumassa, että elimistö hyväksyy uudet solut eikä synny konfliktia. Kuukauden päästä onkin sitten isompi ja hyvin perusteellinen vuosikontrolli. Saan koko tammikuun rampata yhdessä jos toisessa tutkimuksessa, kun mitataan luunti

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.

Niin, tässähän on hyvä muistaa, että joskus harvoin flunssa voi laukaista harvinaisen keuhkojen käänteishyljinnänkin. Keuhkojen käänteishyljintä on melkein pelottavinta, mitä allogeenisen kantasolusiirron seurauksena voin kuvitella. Riippuu tietysti siitä, millä laajuudella ja voimalla se iskee, mutta helppoa sitä ei ole hoitaa. Pahimmillaan keuhkojen kuolio ja hidas tukehtuminen. Ja kun sanon hidas, niin puhutaan vuodesta, ehkä parista. Parempi olisi olla ajattelmatta, mutta varsinkin illalla nukkumaan mennessä nämä nousevat mieleen. Tuon lauseen sanoi hematologi toissapäiväisen tapaamisen lopussa, vähän niin kuin sivulauseessa, kun kävin jälleen Meilahdessa tarkistuttamassa eläväistä ihoani. Siinä samalla tarkistettiin korvat, hengitysäänet ja kurkkukin. Tämä flunssa kun on kerännyt kaikki mahdolliset kaverit yskästä lähtien mukaansa. Ihoonkin tuli ihmeellisiä näppyjä, vähän niin kuin olisi joku rokko, vaikka ei sitten olekaan. Arvatkaapa olenko mitään muuta nyt sitten mie

Joulukalenterin ensimmäinen luukku tarjoili meille keikan Meilahden päivystyksessä.  Joulukalenteri from hell.  Parisuhteen laatuaikaa kai sekin jonkun humoristin mielestä. Ei nyt kuitenkaan mikään unelma-alku tälle joulukuulle. Naureskelinko viime päivityksessä arkiselle ja normaalille  flunssalle? No en naureskele enää! Yli viikon kiusannut tauti yltyi loppuviikosta ja olo paheni radikaalisti, joten hematologisen osaston ohjeiden mukaisesti hakeuduin päivystykseen. Onneksi mies lähti viemään, sillä en olisi itse jaksanut edes kättä nostaa. Päivystyksessä tehtiin perustestit: labrat, EKG:t, pissakokeet, keuhko- ja poskionteloröntgenit. Taudinaiheuttajiksi osoittautuivat pikorna- ja parainfluenssavirukset eli ei tarvetta osastohoidolle tai antibiooteille, vaan oireenmukainen hoito eli lepo. Katsotaan labrat taas uudestaan parin päivän päästä, ettei kehity jotakin muuta siihen rinnalle. Helpotus oli suuri, kun pääsin iltapäivällä kotiin. Koko päivystyskeikka oli kaikkinensa