Niin, tässähän on hyvä muistaa, että joskus harvoin flunssa voi laukaista harvinaisen keuhkojen käänteishyljinnänkin.
Keuhkojen käänteishyljintä on melkein pelottavinta, mitä allogeenisen kantasolusiirron seurauksena voin kuvitella. Riippuu tietysti siitä, millä laajuudella ja voimalla se iskee, mutta helppoa sitä ei ole hoitaa. Pahimmillaan keuhkojen kuolio ja hidas tukehtuminen. Ja kun sanon hidas, niin puhutaan vuodesta, ehkä parista. Parempi olisi olla ajattelmatta, mutta varsinkin illalla nukkumaan mennessä nämä nousevat mieleen.
Tuon lauseen sanoi hematologi toissapäiväisen tapaamisen lopussa, vähän niin kuin sivulauseessa, kun kävin jälleen Meilahdessa tarkistuttamassa eläväistä ihoani. Siinä samalla tarkistettiin korvat, hengitysäänet ja kurkkukin. Tämä flunssa kun on kerännyt kaikki mahdolliset kaverit yskästä lähtien mukaansa. Ihoonkin tuli ihmeellisiä näppyjä, vähän niin kuin olisi joku rokko, vaikka ei sitten olekaan.
Arvatkaapa olenko mitään muuta nyt sitten miettinyt kuin tuota mahdollista keuhkojen käänteishyljintää? Jokainen liman rohina rööreissä ja köhähdys ja kutina. Asiahan ei vielä ole ajankohtainen, juurihan keuhkot viime viikonloppuna kuvattiin, mutta flunssaoireiden pitkittyessä sekin mahdollisuus täytyy muistaa.
Keuhkojen oireet ovat kroonisen käänteishyljinnän vakavimpia ilmenemismuotoja. Diagnostisena muutoksena on kryptogeeninen organisoituva keuhkokuume (entinen obliteroiva bronkioliitti). Yskä ja rasituksessa ilmaantuva hengitysvaikeus ovat tavallisia, mutta monet potilaat ovat myös pitkään suhteellisen vähäoireisia. Keuhkojen toimintaa onkin seurattava säännöllisesti kahden vuoden ajan kantasolujen siirrosta.Duodecim-lehti
Paras siis malttaa hoitaa tauti kunnolla ja levätä. Viikko tuli lisää sairaslomaa, enkä sitä siinä vaiheessa enää ihmetellyt. Yhtäkkiä ei ole mikään kiire takaisin töihin, ei harmita tulevana viikonloppuna ohi menevä konsertti, vaikka hankittu lippu nyt odottaa ottajaansa, ei houkuta metsälenkit huurteisessa talvisessa hämärässä. Ihan sama, kunhan tämä flunssa vaan menee ohi hyvin ja yskä häipyy. Höyryhengitän vaikka sata kertaa päivässä ja lepään enemmän kuin ikinä (mutta en kuitenkaan makaa, koska se ei ole keuhkoille hyväksi eli sellaisia jooga-tyyppisiä, rauhallisia hengitysharjoituksia otetaan taas ohjelmistoon)!
On ollut kovin helppoa unohtaa, miten haavoittuvainen vielä on. Olen halunnut unohtaa. Kuka sitä haluaisi ajatella kaikkia vaanivia vaaroja koko ajan? Ei lähipiirikään sellaista halua muistaa - nyt pitää elää ja mennä "normaalisti" kun kerran voi, niin kauan oltiin vaan neljän seinän sisällä yhden syövän takia.
Ja sitten tulee flunssa, mikä allo-potilaan kohdalla ei olekaan ihan läpihuutojuttu, ja muistuttaa, että valtavasta operaatiosta, suurimmasta mahdollisesta elimensiirrosta on kuitenkin vasta 10 kuukautta, koko puolustusjärjestelmä on vasta järjestäytymäisillään ja kropassa tapahtuu edelleen paljon muutoksia. Immunosupressanttejakin on edelleen käytössä eli nekin pitkään käytettynä alentavat kehon omaa vastustuskykyä, koska niiden tarkoitus on hillitä käänteishyljintää. Se on aikamoista tasapainottelua.
Koko elämä on aikamoista tasapainottelua arjen, perheen, töiden, terveyden, Meilahden, levon, tutkimusten, hoitojen, stressin, innostuksen, läheisten, uupumuksen, toiveiden ja pelkojen välillä. Haluaisin vaan jo niin kovasti siirtyä siitä syöpäpotilas-vaiheesta eteenpäin, eiköhän se ole ihan luonnollista. Ei auta muu, kuin kiirehtiä hitaasti. En ole siinä mestari, mutta kyllä tämä prosessi siihen opettaa, suorastaan pakottaa.
Kommentit
Lähetä kommentti