Laulava aurinko erämaassa

Flunssa iski! Miten se taas löysi minut? Vähän huvittaa valittaa tällaista pikkujuttua syöpäjuttejen jälkeen. Oikein someenkin päivitin asiasta ja kuvan kanssa. Sinkkisuihketta, sitruunaa ja valkosipulia ja mitä näitä perinteisiä troppeja menin kehumaan. Enpä tainnut verisyövästä pistää vastaavanlaista päivitystä ja kerjännyt sympatiaa! En laittanut kuvia reporankana sytostaattien jälkeen tai sädehoitomaski naamalla enkä kuvia käsivarsista sen jälkeen, kun joku tiputus oli mennyt vähän "ohi" tai niinä lukuisina kertoina, kun suonta ei meinannut löytyä. En laittanut kuvia itsestäni yksin sairaalaeristyksissä tai punasolu-, trombosyytti-, kantasolutiputuksista. Vaikka itse kyllä itseäni välillä säälinkin. Ei nyt sellaista voi läväyttää ihmisten silmille, keskelle muutenkin kaunisteltua some-arkea. Mutta flunssasta voi valittaa! Se on ihanan normaalia  ja jokainen voi samastua siihen! Syöpä, no se herättää ihmisissä pelkoa ja paniikkia. Tai tirkistelyn halua. En myöskään

Ajattelin niin, että jos hänellä on vaikka lapsia, niin hän sai ehkä kymmeniä vuosia lisää aikaa heidän kanssaan. Oli se kaikki sen arvoista.  Näin sanoo Jaakko Lahtinen Hesarin artikkelissa "Kirje oli englanniksi, ja sen lähettäjä kertoi lähtevänsä vaellukselle - Paljon enempää Jaakko Lahtinen ei tiedä ihmisestä, jonka hengen hän pelasti",   HS 23.11.2018 . Kiitos. Haluaisin sanoa Jaakolle ja muillekin "luovuttajille", niin verenluovuttajille kuin kantasolujaan luovuttaneille, niin paljon, ja kiitos tuntuu siinä yhteydessä kovin pieneltä sanalta. Monet tuossa artikkelissa kirjoitetut asiat voisivat olla suoraan minun suustani, mutta eivät ole, koska en ole vielä kirjoittanut tuota tärkeää kirjettä. Luonnostellut kyllä jo, mutta välillä omien tunteiden todellisuus, kiitollisuuden valtavuus ja kirjalliset kykyni eivät oikein kohtaa enkä tiedä miten ilmaista haluamani asiat. Toisaalta ehkä voin luottaa siihen, että luovuttaja ymmärtää yritykseni taakse kuite

Hengissä ollaan! Vaikka hiljaista on täällä blogin saralla ollutkin, niin tosielämässä olen viipottanut pää kolmantena jalkana. Töissä, lasten harrastuksissa, tavannut kavereita ja kaikkea sellaista ihan mukavaa. Olen elänyt ja nauttinut, nauttinut tästä elämästä! Palannut ihmisten ilmoille ihan kunnolla ja kokenut voimakkaita elämyksiä erilaisten kohtaamisten ja musiikin kautta. Viime viikonloppuna olin vanhassa kotikaupungissani vanhan lukioni 40-vuotisjuhlassa ja tapasin paljon tuttuja menneiltä vuosilta. Ilta oli todella tunteikas, monella tasolla, ja musiikki oli vahva yhdistävä tekijä koko illassa. En tiedä tuliko kenenkään kanssa puhuttua mitään niin sanotusti järkevää , mutta ei kai se haittaa? Ainakin minulle tärkeintä oli sellainen helppo yhdessäolo ja hengittäminen ja hengailu samassa paikassa. Katseellakin voi kohdata ja hymystä tunnistaa hengenheimolaisen. On aika vapauttavaa vaan olla, ja muistaa itsensä ja keskustelukaverikin sellaisena kuin silloin joskus.