Hengissä ollaan! Vaikka hiljaista on täällä blogin saralla ollutkin, niin tosielämässä olen viipottanut pää kolmantena jalkana. Töissä, lasten harrastuksissa, tavannut kavereita ja kaikkea sellaista ihan mukavaa.
Olen elänyt ja nauttinut, nauttinut tästä elämästä! Palannut ihmisten ilmoille ihan kunnolla ja kokenut voimakkaita elämyksiä erilaisten kohtaamisten ja musiikin kautta.
Viime viikonloppuna olin vanhassa kotikaupungissani vanhan lukioni 40-vuotisjuhlassa ja tapasin paljon tuttuja menneiltä vuosilta. Ilta oli todella tunteikas, monella tasolla, ja musiikki oli vahva yhdistävä tekijä koko illassa. En tiedä tuliko kenenkään kanssa puhuttua mitään niin sanotusti järkevää, mutta ei kai se haittaa? Ainakin minulle tärkeintä oli sellainen helppo yhdessäolo ja hengittäminen ja hengailu samassa paikassa. Katseellakin voi kohdata ja hymystä tunnistaa hengenheimolaisen. On aika vapauttavaa vaan olla, ja muistaa itsensä ja keskustelukaverikin sellaisena kuin silloin joskus.
Etukäteen mietin, jaksanko varmasti ajaa pitkän matkan ja palata jo seuraavana päivänä, ja olihan se kieltämättä rankkaa. Koko viikko sen jälkeen on mennyt väsymyksestä kärsien, mutta oli kyllä sen arvoista, ehdottomasti!
Kuuntelin koko reissun ajan paljon musiikkia. Menomatkalla J.Karjalaisen uusinta levyä Sä kuljetat mua, ja Aija Puurtisen & Jalavein Keltaisen talon ullakko. Tulomatkalla hurahdinkin totaalisesti Jarkko Martikaiseen. Taisin kuunnella melkein kaiken, mitä häneltä Spotifystä sooloartistina ja Luotettujen miesten kanssa löytyy. Jonkinlainen allegoria omaan elämään löytyy erityisesti biisin Pidän tästä paikasta sanoista. Nostalgiatripillä lukioaikaiseen maailmaan saattaa olla osuutta asiaan.
Pidän tästä paikasta
Miltäs tuntui lihapäitä paeta
Katuun kaatua ja jälleen saada turpaansa syyttä?
No, sen se opetti, kuinka moni tilasi
Lusikalla hyvyyttä
Ja arvaan, että rekkalastikuormalla tyhmyyttä
Ja jälkiruuaksi tyhmyyttä
Entä miltä tuntui peiliin katsoa
Nähdä mustelma ja verta joka paikassa, kunnes
Pikkuhiljaa silmät alkoi umpeen muurautua?
No, sen mä kestin paremmin
Kun peilin omistajatyttö lohdutti hieman mua
Aloin hiljalleen parantua
Ja lauloin:
Onhan kuitenkin aina lopulta
Aika hienoa olla elossa
Nousta ylös ja sanoa:
Pidän sinusta ja tästä paikasta
Näinä päivinä en enää turpaan saa
Mutta aikuisuus on joskus paljon hankalampaa
Nyt näkee voimakkaampia vaahtosuita
Jotka mukiloivat maailmaa
Ja tahtovat määrätä kaikkia muita taas
Ja lietsoa tappeluita taas...
Silti aion täällä pitkään roikkua:
Hopeareunuksissa killun enkä irrota koskaan
Vaikka uskoa varmasti koetellaan
Niin hyvyyttä on annosteltu meihin
Aina enemmän kuin pahuutta milloinkaan
Pahuus ei pysty voittamaan
Koskaan
Onhan kuitenkin aina lopulta
Aika hienoa olla elossa
Nousta ylös ja sanoa:
Pidän teistä ja tästä paikasta
Metsään en ole enää päässyt niin usein kuin haluaisin. Työt haittaavat kuljeksimista. Toisaalta tämä syksyinen synkeyskään ei niin hirveästi houkuttele kallioille liukastelemaan, mutta aina silloin tällöin yritän karata luontoon. Viimeksi hyvän sään osuessa sopivaan saumaan suuntasin Lopelle, Luutasuon Samon reitille, ja sieltä on nämä tämän postauksen kuvat napattu.
Viikon päästä alkaa taas tutkimukset ja vuorossa on myös 10 kuukauden kontrolli. En ole vielä alkanut varsinaisesti jännittää (kun en ehdi!), mutta kyllähän se mielessä on kun kalenterissa aina silmille vilahtaa. Onneksi töissä on kaikenlaista mielenkiintoista ja yhtä sun toista elämyksellistä tapahtumaa, johon saa keskittyä siihen asti!
Kommentit
Lähetä kommentti