Laulava aurinko erämaassa

Valvon lapsen verensokereita. Kaikki muut jo nukkuvat. D1-tyypin lapsi kysyy joka ilta, että äiti, valvothan sä? Aina valvon. Tarkistan sokrut,  kun lapsi jo itse tuhisee syvää unta, ja korjaan insuliinipumpulla tarvittaessa eli syötän laitteeseen lisää insuliinia, että verensokeri laskee. Jos vs taas on matalalla, uhka on pahin, hypoglykemia on hengenvaarallinen tila. Silloin juotan lapselle mehua, se on nopein sokrujen  nostattaja. Jos itse olenkin jo nukkumassa, niin pumppu huutaa niin kauan ja lujaa, että varmasti herään. Lapsi itse ei herää. Tai no, kerran on herännyt, kun verensokeri oli jo reilusti alle 3 ja olo oli huono. "Ootteks te onnellisia?"  kysyi lapsi eräänä iltana, tarkoittaen minua ja isäänsä. Tässä keskellä korona-arkea, kesken keittiö askareiden ja kaiken säädön lomassa, lapsi pohtii tällaista. Pari päivää aikaisemmin hän kysyi, että ette kai te eroo. Olemmeko olleet liian kiireisiä, liian kireitä? Neljän ihmisen elo eristyksissä, etätöissä, etä

Hirveä viikko. Töitä tauotta, lähes kaikki 20 vuoden aikana kehitetty mennyt uusiksi, monenlaista säätöä, yhtä sun toista yllätystä. Lapset, koti ja mies heitteillä (huom! koira ei) . Olen saattanut myös unohtaa käydä suihkussa. Mutta eihän se haittaa, kun olen etätöissä...  Yritän ja epäonnistun. Juuri, kun luulen, että alan päästä jyvälle tästä etähommelista ja tuhannesta eri ohjelmasta ja sovelluksesta, lävähtää kesken tunnin screenille törkeän sopimaton kuva (ainakin K40, säästän teidät siltä). Kiitos 8-vuotiaalle ja soittolistojen perhejaolle.  Siitä saatiin aikaan hyvät kasvatukselliset   keskustelut.  Taidan olla koukussa työhön. Luulen, että se on pakopaikkani tässä hulluksi menneessä maailmassa.  Sitten se, että tämä on niin epäreilua. Toisilla on töitä aivan liikaa ja toisilta työt loppuivat kuin seinään koronaeristyksen alettua. Oman - ja varmaan perheenkin - mielenterveyden kannalta on parempi olla nyt runsaasti työllistetty: en ehdi miettiä koronaa, en k