Valvon lapsen verensokereita. Kaikki muut jo nukkuvat. D1-tyypin lapsi kysyy joka ilta, että äiti, valvothan sä?
Aina valvon. Tarkistan sokrut, kun lapsi jo itse tuhisee syvää unta, ja korjaan insuliinipumpulla tarvittaessa eli syötän laitteeseen lisää insuliinia, että verensokeri laskee. Jos vs taas on matalalla, uhka on pahin, hypoglykemia on hengenvaarallinen tila. Silloin juotan lapselle mehua, se on nopein sokrujen nostattaja. Jos itse olenkin jo nukkumassa, niin pumppu huutaa niin kauan ja lujaa, että varmasti herään. Lapsi itse ei herää. Tai no, kerran on herännyt, kun verensokeri oli jo reilusti alle 3 ja olo oli huono.
"Ootteks te onnellisia?" kysyi lapsi eräänä iltana, tarkoittaen minua ja isäänsä. Tässä keskellä korona-arkea, kesken keittiö askareiden ja kaiken säädön lomassa, lapsi pohtii tällaista.
Pari päivää aikaisemmin hän kysyi, että ette kai te eroo.
Olemmeko olleet liian kiireisiä, liian kireitä? Neljän ihmisen elo eristyksissä, etätöissä, etäkoulussa neljän seinän sisällä 24/7 on kaikille raskasta. Kai siinä pinna välillä kiristyy.
Kaikki on mennyt uusiksi, niin moneen kertaan. Jo syöpähoitojen ja kantasolusiirron jälkeisen ajan takia perhe, lapset, parisuhde joustaneet kauan, vuosia. Monia kivoja juttuja on peruuntunut: matkoja, tapaamisia, tapahtumia. Todella monia pettymyksiä. Kyllähän se turhauttaa. Onko tässä mitään järkeä?
Silti, onneksi on töitä ja mietittävää. Monilla on mennyt aivan kaikki alta. Vaikka näin (toivottavasti entisen) syöpäpotilaan näkökulmasta: jos sinulla on terveys, sinulla on kaikki...
Lapset tekevät koulutehtäviä etätöinä saatujen ohjeiden mukaan tai tapaavat luokkakavereita ja opettajaa videokeskusteluissa. Me vanhemmat yritämme auttaa ja tehdä töitä siinä sivussa ja huolehdimme samalla alati tyhjenevän jääkapin täyttämisestä, koiranpennun koulutuksesta, lasten hyvinvoinnista. Siinä sivussa vähän vasemmalla kädellä omastakin terveydestä.
Minut on eristetty työskentelemään makuuhuoneen nurkkaan. Kaikki muuhan meillä on avointa tilaa, paitsi lasten huoneet ja sauna. Siellä oman makkarin nurkassa vietän päiväni videopalavereissa, tehden ohjevideoita, neuvoen chatissa, seuraavaa päivää suunnitellen, pitäen eriasteista meteliä, ynnä muuta sellaista, ja niin edelleen. Ja huolehdin että peti on pedattu ja ettei likaisia alusvaatteita tai muuta outoa loju ympäriinsä. Niin kovasti toivon, että tämä hirveys loppuu pian!
Liikaa samaa kuin koko samperin syöpäeristyksessä! Oireetkin pahimmassa tapauksessa samat kuin allogeenisen kantasolusiirron keuhkojen käänteishyljinnässä eli keuhkojen eriasteinen vaurioituminen ja tukehtumiskuolema.
Meidän perheellä nyt enemmän tai vähemmän 3,5 vuotta tällaista eri asteista helvettiä. Pelkoa ja huolta syövästä ja nyt tämä pandemia tähän päälle.
Öisin, toisten nukkuessa, kuuntelen barokki-musiikkia. Ei ole olemassa mitään kauniimpaa. Siinä on kaikki. Syöpä, tuska, paska, suru, korona, tunne ja elämä.
Kommentit
Lähetä kommentti