Pakopaikka tässä hullussa maailmassa

Hirveä viikko. Töitä tauotta, lähes kaikki 20 vuoden aikana kehitetty mennyt uusiksi, monenlaista säätöä, yhtä sun toista yllätystä. Lapset, koti ja mies heitteillä (huom! koira ei). Olen saattanut myös unohtaa käydä suihkussa. Mutta eihän se haittaa, kun olen etätöissä... 

Yritän ja epäonnistun. Juuri, kun luulen, että alan päästä jyvälle tästä etähommelista ja tuhannesta eri ohjelmasta ja sovelluksesta, lävähtää kesken tunnin screenille törkeän sopimaton kuva (ainakin K40, säästän teidät siltä). Kiitos 8-vuotiaalle ja soittolistojen perhejaolle. Siitä saatiin aikaan hyvät kasvatukselliset keskustelut. 

Taidan olla koukussa työhön. Luulen, että se on pakopaikkani tässä hulluksi menneessä maailmassa. 

Sitten se, että tämä on niin epäreilua. Toisilla on töitä aivan liikaa ja toisilta työt loppuivat kuin seinään koronaeristyksen alettua. Oman - ja varmaan perheenkin - mielenterveyden kannalta on parempi olla nyt runsaasti työllistetty: en ehdi miettiä koronaa, en käydä kaupassa enkä tehdä muuta kuin suunnittelen, teen matskuja tai muuten teen töitä. Ja vähän käyn metsässä koiran kanssa. En ehdi miettiä omaa terveydentilaani. Mies- ja lapsityövoimaa on käytetty surutta niin siivoamisessa kuin ruoanlaittohommissa.

Sain alkuviikosta kirjeen hematologiselta osastolta ja siinä oli hyviä uutisia! Ei havaintoja myelooman paluusta ja veriarvot suhteellisen hyvät. Valkosoluarvot, trombosyytit ja neutrofiilit, olivat kyllä aika alhaiset. Toivon, että johtuvat testejä edeltäneestä flunssasta. Mutta miksi olen lähestulkoon unohtanut koko asian?

Mietin useita syöpäsisaruksiani. Monia kauan suunniteltuja syöpähoitoja, esimerkiksi kantasolusiirtoja, ei tehdä tällä hetkellä runsaiden riskien takia. Koronan takia.

Olen onnellisessa asemassa. Olen terve ja minulla on töitä. 

Jos joku nyt tätä kadehtii, niin taustana se, että olin lähes 2 vuotta pois töistä ja vielä tätä koronahommaakin tiukemmassa eristyksissä, kovissa hoidoissa ja jatkuvassa tarkkailussa. Yritin selvitä kuolemanpelosta keskellä Kela-viidakkoa ja vältellä kiellettyjä ruokia sekä tauteja. Liian tuttua on tämä kaikki hygieniatoitotus ja koronaeristys.

Oman sairauden aikana auttoi jaksamaan se, että muut elivät normaalia elämää ja maailma pyöri radallaan. Että ehkä minäkin joskus. Nyt vasta vähän yli vuosi eletty ns. normaalia elämää. Nyt auttaa työ, perhe ja Alli-koiranen! Muuten varmasti sekoaisin! Tai no ehkä vähän nytkin... Kaikilla meillä on omat haasteemme ja nyt koko maailmalle yhtäaikaa.

Luulen kuitenkin, että tuo kokemus auttoi minua kestämään tätä outoa vaihetta nyt paremmin.

Lasten jaksamista mietin enemmän. Miten tämä kaikki vaikuttaa heihin? Ensin äidin sairastuminen ja pitkät poissaolot ja sen takia perhen eristäytyminen. Ja nyt tämä. Käsipesut menevät täällä jo vähän liiankin rutiinilla.

Kaiken piti tänään olla toisin. Oltaisiin mun unelmien matkalla. Lento olisi lähtenyt eilen.

Suuntasin siis metsään. Mitään parempaa en tiedä. Salaisille reiteilleni. Oli pakko päästä pois tiimssien, miitsien, zuumien, tabsien, labsien sun muiden näyttöpäätealustojen ääreltä ja tehdä pitkä lenkki johonkin. Räkä poskella kuljin pitkin mättäitä.

Tänään metsä ei ollut erityisen kaunis.