Laulava aurinko erämaassa

Olen taas alkanut nähdä unia. En nähnyt unia oikeastaan koko syöpäaikana eli noin kolmeen vuoteen lukuunottamatta muutamia lääkkeistä tai kuumeesta johtuvaa painajaista. Ehkä unien katoaminen on ollut alitajunnan keino suojella mieltä. Olisiko kaiken sen pelon kohtaaminen vielä unissakin vienyt entisestään voimavaroja, kun koko energia muutenkin meni selviytymiseen ja elämän hallitsemiseen tai ainakin sen hallitsemisen yrittämiseen? Ehkä tämä unien näkemisen alkaminen uudelleen tarkoittaa elpymistä? Kyky uneksimiseen, unelmointiin palautuu. Onko elinvoimani ja luovuuteni vihdoin tulossa takaisin? Mikään ei ilahduttaisi enempää! Viime yönä olin erään kuuluisan elokuvaohjaajan kanssa cocktail-baarissa ja juttelimme niitä näitä. Päivällä mietin hetken, että ehkä tunnen tämän ihmisen ihan oikeassa elämässä, en vain muista mistä, ehkä entinen asiakas kenties? Jälkeenpäin olen todennut, että en tunne kyseistä ihmistä. Ja jos olisin ollut jossakin cocktail-tilaisuudessa, niin sellai

Millaista olisi olla ja elää, jos ei pystyisi liikuttamaan päätään, käsiään tai jalkojaan? Olla päivästä toiseen toisten armoilla syötettävänä, hoidettavana, pestävänä, liikkumattomana myttynä. Ei pystyisi soittamaan kaverille omalla puhelimella, valitsemaan telkkarista haluamaansa kanavaa tai näpyttelemään Spotifystä sitä musiikkia, mitä kullakin hetkellä haluaisi kuunnella. Perheessä kävi viime viikolla hirvittävä onnettomuus. Jo aiemmin vaikeasti invalidisoitunut äitini on nyt todennäköisesti neliraajahalvaantunut intervallijaksolla tapahtuneen kaatumisen seurauksena. Tilanne on järkyttävä. Hoitopaikanhan pitäisi olla turvallinen ympäristö, missä äitini voi olla hetken, että omaishoitajana toimiva iäkäs isäni saa tärkeän levon. Äitini on kuitenkin täydessä älyllisessä ymmärryksessä ja pystyy onneksi puhumaan, mutta toivottu kotiinpääsy ei tällä hetkellä ole mahdollista. Ei ehkä enää koskaan. Samoihin aikoihin tapahtuneen kanssa luin artikkelin  Kirjaa lempikappaleesi jo hy