Kun unet palasivat

Olen taas alkanut nähdä unia. En nähnyt unia oikeastaan koko syöpäaikana eli noin kolmeen vuoteen lukuunottamatta muutamia lääkkeistä tai kuumeesta johtuvaa painajaista.

Ehkä unien katoaminen on ollut alitajunnan keino suojella mieltä. Olisiko kaiken sen pelon kohtaaminen vielä unissakin vienyt entisestään voimavaroja, kun koko energia muutenkin meni selviytymiseen ja elämän hallitsemiseen tai ainakin sen hallitsemisen yrittämiseen?

Ehkä tämä unien näkemisen alkaminen uudelleen tarkoittaa elpymistä? Kyky uneksimiseen, unelmointiin palautuu. Onko elinvoimani ja luovuuteni vihdoin tulossa takaisin? Mikään ei ilahduttaisi enempää!

Viime yönä olin erään kuuluisan elokuvaohjaajan kanssa cocktail-baarissa ja juttelimme niitä näitä. Päivällä mietin hetken, että ehkä tunnen tämän ihmisen ihan oikeassa elämässä, en vain muista mistä, ehkä entinen asiakas kenties? Jälkeenpäin olen todennut, että en tunne kyseistä ihmistä. Ja jos olisin ollut jossakin cocktail-tilaisuudessa, niin sellaisesta on vähintäänkin 15 vuotta aikaa.

Kovin todentuntuisia nämä unet ovat ja eläväisiä. Joudun moneen kertaan miettimään, tapahtuiko jokin todella vai oliko vain unta.

Nukkumisen laatuun tämä unien näkeminen ei tunnu kuitenkaan korreloivan. Herään monta kertaa yöllä lapsen verensokerimittarin hälyytyksen ääneen tai vessaan. Tunnustan, että käytän edelleen nukahtamislääkettä. En varmaan nukahtaisi ilman sitä. Entisenä uniongelmaisena arvostan nukkumista suuresti ja mikä tahansa keino saada edes siedettävä määrä unta on tärkeä, että pysyn jotenkin toimintakykyisenä. Onhan tässä kuitenkin kaikenlaista kuormitusta: lapsen diabeteksen seuranta vaatii skarppiutta, iäkkään äidin sairaus stressaa, töissä on monenlaista muutosta ja yllättäviä tilanteita ja tietysti myös oma terveys ja kiputilanne vaihtelee.

Uneksimisen uudelleen alkaminen on jollakin tavalla vapauttavaa. En pysty tätä tieteellisesti mitenkään perustelemaan, mutta sellainen tutina minulla on, että jokin muutos on tapahtunut. Ehkä diagnoosin ja sairastamisen aikainen stressi on vihdoin väistymässä. Ehkä innostus ja luovuus taas heräävät, kun alitajunnassa ei ole niin suurta pelättävää, mitä ei voisi kohdata. Toisin kuin syöpäaikana. Jotenkin tuntuu, etten silloin uskaltanut nähdä unia.

En tiedä. Jään uteliaana odottamaan seuraavaa unta! Toivottavasti se on ihana!