Ajattelin kirjoitella kuulumisia pitkästä aikaa. Terveisiä niille, joilla diagnoosi on vasta alussa ja koko hela hoito edessä, siinä toivossa, että heilläkin voisi kaikki mennä hyvin. Ehkä ei samalla tavalla kuin minulla, mutta omalla tavallaan hyvin. Viimeksi kerroin, että kaikki on hyvin ja että jätän blogin "uinumaan" ja keskityn vaihteeksi elämiseen. Edelleen kaikki on hyvin. Olen saanut keskittyä elämiseen useamman vuoden ja ihan ilman mitään lääkkeitä. Kävin hetki sitten vuosikontrollissa ja vähän lannerangan kuvannuksessakin. Verikokeissa ei merkkejä myeloomasta, veriarvot kaikin puolin hyvät. Kuvannusta ei tehdä rutiininomaisesti, vaan nytkin tsekattiin lähinnä alaselkäkipuja. Verenpaine on uhkaavasti alkanut nousta, minullahan se on aina ollut matalan puoleinen, mutta kuulemma kantasolusiirto on niin suuri rasitus sisäelimille (hematologi sanoi), että tämä oli odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Suurin osa lähtee sairaalajaksolta suoraan verenpainelääkitykse...
"Pystytkö sinä nyt elämään ihan normaalia elämää vai ajatteletko sairautta vielä joka päivä?" kysyi hematologi kesäisen kontrollipuhelun yhteydessä. Tällä hetkellä elän ihan normaalia elämää. Jos ajattelen syöpää, ajattelen sitä niin kuin menneitä ajatellaan. Että ohhoh, olipas se ja mitä kaikkea siihen liittyi, mistä oikein olenkaan selvinnyt. Ajatukset pompsahtelevat mieleeni, silloin kun joku puhuu jotain aiheeseen liittyvää, tai lehdessä on artikkeli tai muuten jokin yllättävä tekijä muistuttaa noista kolmesta elämäni raskaimmasta vuodesta. Harva tuttu enää kysyy mitään asiasta. Korkeintaan joskus joku kommentoi, että näytän niin terveeltä nyt. Se tietysti tarkoittaa, että olen joskus näyttänyt ...noh, sairaalta. Nyt on tukkaa päässä, iho on kunnossa ja liikun suht normaalisti, pääkin on palautunut normaaliin mittoihinsa eikä ole enää kortisonin turvottama. On kivempi ajatella, että ihminen, joka oli sairas, on nyt terve ja siinä se. Ja kyllä se minullekin kelpaa!...