Voin olla elämän neulatyyny ja universumin nyrkkeilysäkki, kunhan läheisille ei käy mitään. Sehän oli se diili. Diili kenen kanssa? Sitä en tiedä, ehkä elämän. Pärjään sairauden ja hoitojen kanssa, käsittelen ongelmat ja selviydyn, jotenkin. Mutta lapsiin ei kosketa! Muu perhe saa olla turvassa. Siinä menee mun sietämisen raja.
Ei se mennyt ihan niin. Ensin oma sairastuminen ja siitä yhä jatkuva kuntoutuminen. Samoihin vuosiin esikoisen sairastuminen ykköstyypin diabetekseen ja oman äidin voinnin hurja huononeminen, lopulta neliraajahalvaus. Kaiken lomassa oma paluu työelämään ja toivo normaalista elämästä.
Elämän piti vihdoin kaiken olla ihan tavallista, mutta tulikin tämä pandemia, tuntematon ja pelottava covid-19 koronavirus, joka mullisti koko tuntemamme maailman.
Oltaisiin tänä keväänä vietetty pääsiäinen unelmamatkalla Islannissa. Nyt kökittiin pääsiäinen, vappu ja kaikki sillä välillä, muutaman muun tavoin, kotona.
Kolme vuotta sitten meidän piti lähteä ensimmäistä kertaa yhteisen elämän aikana kahdestaan miehen kanssa pääsiäiseksi Roomaan. Jouduttiin perumaan se reissu, kun sain tammikuussa 2017 myelooma-diagnoosin. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä käsienpesua ja eristystä. Meiltä on peruuntunut näiden vuosien aikana niin monta menoa, että en pysy enää laskuissa.
Olen ihan loputtoman väsynyt tähän. Korona sitä, korona tätä, kuinka monta kuollutta ja montako tehohoidossa. Muista turvaväli, pese kädet. Niin kuin ikinä unohtaisin. Olen väsynyt poikkeusoloihin ja tiedän hyvin, että tämä saattaa olla vasta alkua.
Rajoitetaan ja puretaan rajoituksia. Rajoitusten purkaminen oli allosiirron jälkeen aina hyvä merkki ja askel parempaan. Se kertoi, että vastustuskyky on palautunut ja elimistö voi ottaa vastaan edes jonkunlaista kuormitusta nollavaiheen jälkeen.
Näistä koronarajoitusten purkamisesta en ole vielä ihan vakuuttunut. Ainakaan tästä järjestyksestä. Viime viikolla tullut päätös koulujen avaamisesta tuntuu muuttaneen yleistä asennetta: miksi muitakaan kokoontumisrajoituksia tarvitsisi enää noudattaa, jos useiden satojen henkilöiden koulut avataan ("hallitusti ja turvallisesti" - my ass!)? Satojen ihmisten ympäristöjä avataan, mutta yli 10 hengen kokoontumiset kielletään, ravintolat kiinni ja festarit peruttu? Ristiriitaista viestintää.
Tiedetäänkö tästä viruksesta vielä tarpeeksi, että voidaan sanoa tämän olevan turvallista?
"Toivo on mielentila, jossa odotetaan tulevaisuudelta hyvää. Se on
luottamusta näkymättömään ja tuntemattomaan. Koskaan ei pidä
antaa periksi." - Marianne Heikkilä Eeva-lehdessä 05/2020
Tämä tänään silmääni osunut kirjoitus sai minut surulliseksi. Tajusin, miten väsynyt olen ja miten paljon energiaa jatkuva muutokseen sopeutuminen sekä varautuminen vie. Se syö juuri tuota toivon mielentilaa ja silloin kitkerät ajatukset kasvattavat valtaansa.
Huomenna on ehkä toisin. Joskus pieni kannattelee suurta. Luonnossa törmään usein tällaiseen ilmiöön, ne ovat pieniä ihmeitä. Kuinka moni pieni kivi musertuu paineen alla?
Uskon, että meikäläisille tämä kaikki on vielä raskaampaa, kun olemme vuosia hypelleet kiveltä toiselle ja toivoneet, että pääsemme tukevalle maalle. Sinullekin olisin toivonut pitkää, rentouttavaa ja voimat palauttavaa ajanjaksoa. Nyt alla on vain toisenlainen suo, jossa yritetään tarkkailla kannattavia mättäitä. Toivottavasti saat pitää näissäkin olosuhteissa hyvän kesäloman ja kiertää monta kiinnostavaa kansallispuistoa.
VastaaPoistaKiitos Tiina! <3 Miten arvasitkaan, että kansallispuistot ovat jo mielessäni! Toivon sinullekin aurinkoisia päiviä, kohoavaa kuntoa ja vahvasti sykkivää sydäntä! Parasta mahdollista toipumista! Se on varmasti juuri niin kuin sanoit, turnausväsymys painaa jo tässä vaiheessa, kun on jännitetty jo niin kauan ja niin montaa asiaa. Ei olisi tähän tarvittu enää yhtään lisästressiä.
PoistaSinulle musiikki-ihmisenä sopisi nyt kuunneltavaksi Edu Kettusen Tavallinen päivä. Voi, kun olisi vain ihan tavallisia arkisia murheita.
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=G5qRA47zMP0