Siirry pääsisältöön

Elämä on yksi ryteikkö




Ryteikkö. Tuosta päätin mennä, ja tuosta menin. Vähän niin kuin elämässäkin. Tai ainakin sellainen illuusio on: tämän kaiken päätin kestää ja tämän kaiken kestin. Todellisuudessahan minä en sitä ole voinut päättää. Selviytymistä syövästä siis. Tuonne ryteikköön lähtemisestä sen sijaan päätin ihan itse. 

Viimeksi pari viikko sitten eksyin retkelläni ja tuolloin vannoin, etten enää ikinä oikaise. Suuntasin kohti suoaluetta, vaikka polkua ei näkynyt, mutta kotiin oli päästävä ja auringonlasku oli lähellä, niin oikaistava oli. Täytyy sanoa, että minulla on todella hyvät kengät! Eivät kastuneet, vaikka kaikkeni yritin loikkiessani rämeellä. Koira sen sijaan kastui. Se tuntuu nyt olevan tottunut näihin ryteikköreissuihin. Hyppää suoraan pahimpaan jorpakkoon silloin, kun polkujakin olisi tarjolla. Millainen emäntä, sellanen koira...

Olen tervehtynyt viime aikaisesta flunssasta. Olen päässyt seikkailemaan suolle, kuljeskelemaan pitkospuille ja myös etsimässä mysteerilaavua, jota ei näy missään virallisissa kartoissa. Tänään kertyi 9 km lenkki etsintähommissa, mutta löytyihän se sieltä lopulta. Sen jälkeen olin kyllä niin poikki, että juuri ja juuri jaksoin tarpoa kotiin.

Koko perhe on ollut flunssassa, minä etunenässä, kuopus seuraavana ja nyt mieskin näyttäisi alkavan olla voimissaan. Diabeetikkolaps sen sijaan huolettaa. Ei vaikuta tauti talttuvan, vaikka on jaksanut silti touhuta. Leipoi tänään korvapuusteja, toissapäivänä muffinsseja ja sitä ennen vohveleita.

Etätöissä ja - koulussa ollaan oltu kaikki jo yli viikon. Se on varsin haastavaa, koska meillä ei miehen kanssa ole mitään erillistä työtilaa, joten videopalavereissa saattaa suhailla yhtä sun toista taustatekijää. Elävästi jäi mieleen eilinen videokokous, jonka aikana selkäni takana Alli the Vesikoiranpentu oli ehtinyt napata vessasta vessaharjan ja jyysti sitä nautinnollisesti lattialla. Varmaan oli palaveriin osallistuneilla hauskaa. Samaan aikaan lapseni pomppivat trampoliinilla ja onnistuivat siinä kinaamisen lomassa puremaan toisiaan. Ja nyt ei puhuta mistään 5-vuotaista kuitenkaan enää. Huoh.

Tämä koronaeristys kieltämättä ahdistaa. Palautuu niin paljon muutaman vuoden takaa mieleen. 
Erona syöpäeristykseen on se, että nyt töitä riittää! Olen tehnyt työtä ihan hulluna, etsinyt tietoa ja opetellut uusia asioita ottaakseni tämän uuden ja yllättävän tilanteen haltuun. Jollakin tasolla olen ollut jopa innoissani uuden oppimisesta ja kokenut sellaista luovuuden virtaamista. Toisaalta tunnen suurta huolta nuorten jaksamista. Opettajien jaksamisesta. Hoitohenkilöstön jaksamisesta. Ihmisten elannonmenetyksistä ja mahdollisista sairastumisista. Läheisistä.

Se hyvä puoli tässä intensiivisessä työviikossa on ollut, että en ole ehtinyt miettiä itse koronaa tai omaa terveydentilaani juuri ollenkaan.

Vähän sattumalta selvisi, että minulla piti olla jo viikko sitten syöpäkontrollin aika. Jostakin syystä en ollut saanut asiasta tietoa ja menin labraan ihan muuta juttua selvittämään, no ei kun siitä samasta tilanteesta verikokeen ottoon. 

Nyt sitten vuorokausivirtsankeräystä purkkiin ja sitten voikin odottaa lääkäriltä kirjettä, että onko sitä syöpää näkyvissä (myelooman kohdalla puhutaan markkereina M-komponentista tai kevytkejujen suhteesta) vai eikö ole. Viikon päästä lääkäri laittaa kirjeen tuloksista, vaikka nuo varsinaiset, tärkeimmät tulokset tulevat vasta muutaman viikon päästä. Luen ne sitten OmaKannasta ja ihmettelen.

Tänään koiran kanssa ulkoillessa tuli pari nuorukaista vastaan ja he siinä rupesivat tarkoitukselliseti rykimään ja yskimään ja kovaan ääneen kailottivat, kuinka kova flunssa heillä on. Sellaista läppäähän se. Paitsi ettei ole. Tämä on ihan totisinta totta. Ulkonaliikkumiskielto ei kiinnosta ketään.

Jotenkin tuntuu, että koko elämä on nyt yksi valtava ryteikkö, joka jollakin keinolla pitäisi pystyä ylittämään. Suo siellä, vetelä täällä. Koko maailmalle. Ei auta kuin toivoa, että kaikilla on hyvät kengät ja selvitään tästä jalat kuivina taas tukevalle maalle.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.

Diagnoosi: myelooma

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu

Niin kuin menneitä ajatellaan

  "Pystytkö sinä nyt elämään ihan normaalia elämää vai ajatteletko sairautta vielä joka päivä?"  kysyi hematologi kesäisen kontrollipuhelun yhteydessä. Tällä hetkellä elän ihan normaalia elämää. Jos ajattelen syöpää, ajattelen sitä niin kuin menneitä ajatellaan. Että ohhoh, olipas se ja mitä kaikkea siihen liittyi, mistä oikein olenkaan selvinnyt. Ajatukset pompsahtelevat mieleeni, silloin kun joku puhuu jotain aiheeseen liittyvää, tai lehdessä on artikkeli tai muuten jokin yllättävä tekijä muistuttaa noista kolmesta elämäni raskaimmasta vuodesta.  Harva tuttu enää kysyy mitään asiasta. Korkeintaan joskus joku kommentoi, että näytän niin terveeltä nyt. Se tietysti tarkoittaa, että olen joskus näyttänyt ...noh, sairaalta. Nyt on tukkaa päässä, iho on kunnossa ja liikun suht normaalisti, pääkin on palautunut normaaliin mittoihinsa eikä ole enää kortisonin turvottama. On kivempi ajatella, että ihminen, joka oli sairas, on nyt terve ja siinä se. Ja kyllä se minullekin kelpaa! En