Siirry pääsisältöön

Painajaisen paluu - taas eristyksissä



Tämä on historiallinen päivä. Suomeen on julistettu valmiustila. Koulut suljetaan, lentoliikennettä rajoitetaan, kokoontumisia rajoitetaan ja ulkonaliikkumiskielto on myös mainittu. Kaikki tämä on tehty suojellakseen meitä, erilaisiin riskiryhmiin kuuluvia. Ja meitä on paljon.

En olisi ikinä uskonut tällaisen tilanteen olevan mahdollinen. En ikinä! Olen elänyt hyvin rajoitetusti myelooman ja allogeenisen kantasolusiirron kanssa, useita vuosia. Kaikki samat säännöt pätivät silloinkin ja muutama muu vielä päälle: oli vältettävä läheistä kontaktia, ei halauksia tai kättelyitä, ei tapahtumia sisätiloissa, ei bioroskiksia, multahommia, ruokarajoituksia jne jne. Nyt saa sentään syödä mitä haluaa, jos kaupasta sattuu löytämään. Tänään nimittäin hallituksen tiedonannon jälkeen oli kaupasta loppu melkein kaikki ns. tarpeellinen. Taas.

Jo viime viikolla loppui vessapaperi. Kieltämättä Tapaus vessapaperista kiertäneet meemit  naurattivat aluksi, mutta sitten vakavoiduin. Ihmisen turvallisuuden tarve muutoksen keskellä ilmenee joskus ihmeellisissä muodoissa. Nyt se kulminoitui vessapaperiin, ruisleipään ja säilykkeisiin. Mikä voisikaan olla turvallisempi mielikuva kuin vessapaperi - Pehmeä kuin Lambi?

Kun sairastuin ja menin siitä shokkiin, tartuin nyt oudolta tuntuviin asioihin: etsin lintuja (joita yleensä tuskin huomaan), tein terveellistä ruokaa (mikä nyt on unohtunut ja syön sitä, mitä milloinkin ehdin tai muistan tehdä mukaan) ja puhuin omalle kuvalleni peilissä (olen taas aloittanut tämän, syytän stressiä).

Tämä muutos on aivan valtava. Kaikille. Vähiten lapsille. Ei ihme, että ihmiset koettavat tehdä sen, minkä voivat. Tehdä edes jotakin, valmistautua edes jotenkin sellaiseen, mihin ei ole voinut valmistautua. Vessapaperi ainakin säilyy käyttämättömänäkin, banaani ei.

Olemme nyt koko perhe kotona etätöissä ja kotikoulussa. Lapset tekevät välillä koulutehtäviä, välillä nahistelevat ja välillä kirjoittavat kehotuksestamme Korona-päiväkirjaa.

Silti. Ensimmäinen päivä etänä ja minusta tuntuu, että en kestä tätä. Olen persoonana sellainen, että kaipaan omaa rauhaa. Vaikka se olisi se yksi tunti illalla, kun muut nukkuvat, niin odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Tehdäkseni etätöitä tarvitsen omaa rauhaa. Minun täytyy saada miettiä ja ideoida, ja tässä tilanteessa myös opetella uusia asioita sekä ottaa uusia työkaluja haltuun. Se kaikki vaatii aikaa ja rauhaa. Sitä ei nyt kotona ole.

Mietin jo erilaisia pakenemiskeinoja. Kahvilaan? Ei, liikaa riskejä, pöpöjä ja muita ihmisiä. Työpaikalle, ei, liikaa riskejä, pöpöjä ja muita ihmisiä, ainakin toistaiseksi. Sitäpaitsi olen vielä vähän nuhainen, eivät ne edes huoli minua sinne. Täytyy pysytellä kaukana muista etteivät luule minulla olevan korona-virusta.

Voihan olla, että tämä onkin lieväoireinen korona-virus, mistä sitä tietää. Todennäköisesti ei kuitenkaan. Eristän kuitenkin kiltisti itse itseni ohjeiden mukaan.

Niin, metsään lähden heti kun mahdollista! Heti, kun jaksan kävellä pari tuntia putkeen, suuntaan johonkin salaisista reitistäni joista kuvittelen ettei kukaan muu tiedä. Ettei vaan tule taas ruuhkaa ja liikaa ihmisiä, pöpöjä, riskejä.

Kommentit

  1. Itsekin olen riskiryhmässä ja tiedän häviäväni koronalle puhtaasti 6-0. Onneksi voin olla mökillä eristyksessä, jossa muutenkin nautin olla keväällä. Eilen tajusin, että eristykseni tarkoittaa, ettei aviomieskään voi tulla tänne 'ulkomaailmasta'. Lievä paniikki meinasi nousta itselle ensin tyhjässä apteekissa, jonne tuli viiso ihmistä. Ehkä se kumpusi jostain siirron jälkeiseltä ajalts niin voimakkaana.
    Eristys ja karanteeni ovat negatiivisia sanoja. Jospa me vain kotoillaan ja tyhjennetään pakkasta. Toivotaan, että pääsrt luontoon keräämään voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun olet mökillä! <3 Just niin toivoin, että meilläkin olisi sellainen, mutta ei nyt tähän hätään. Onneksi on nyt tuo koira! Tuo niin paljon iloa ja "äksöniä" tähän tylsyyteen!
      Minä en varmaan ajoissa tajunnut, että tämä pitää ottaa todellakin vakavasti, ihan liian kauan hilluin ihmisten ilmoilla, käynyt kaupassa. Kauppaan yritin mennä vasta, kun on hiljaisempaa, mutta taisi olla kaikilla sama ajatus ja koko paikka olis ihan täynnä! Nyt vasta muutaman päivän ajan eristäytynyt kotiin. Tietysti lapset tässä pyörii ja mies käy kaupassa ja kaikki ollaan jonkun asteisessa flunssassa. Aika raju tilanne kyllä. Nousee paljon muistoja pintaan alitajunnasta... Tsemppiä sinne ja pysy terveenä! <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.

Diagnoosi: myelooma

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu

Niin kuin menneitä ajatellaan

  "Pystytkö sinä nyt elämään ihan normaalia elämää vai ajatteletko sairautta vielä joka päivä?"  kysyi hematologi kesäisen kontrollipuhelun yhteydessä. Tällä hetkellä elän ihan normaalia elämää. Jos ajattelen syöpää, ajattelen sitä niin kuin menneitä ajatellaan. Että ohhoh, olipas se ja mitä kaikkea siihen liittyi, mistä oikein olenkaan selvinnyt. Ajatukset pompsahtelevat mieleeni, silloin kun joku puhuu jotain aiheeseen liittyvää, tai lehdessä on artikkeli tai muuten jokin yllättävä tekijä muistuttaa noista kolmesta elämäni raskaimmasta vuodesta.  Harva tuttu enää kysyy mitään asiasta. Korkeintaan joskus joku kommentoi, että näytän niin terveeltä nyt. Se tietysti tarkoittaa, että olen joskus näyttänyt ...noh, sairaalta. Nyt on tukkaa päässä, iho on kunnossa ja liikun suht normaalisti, pääkin on palautunut normaaliin mittoihinsa eikä ole enää kortisonin turvottama. On kivempi ajatella, että ihminen, joka oli sairas, on nyt terve ja siinä se. Ja kyllä se minullekin kelpaa! En