Painajaisen paluu - taas eristyksissä

Tämä on historiallinen päivä. Suomeen on julistettu valmiustila. Koulut suljetaan, lentoliikennettä rajoitetaan, kokoontumisia rajoitetaan ja ulkonaliikkumiskielto on myös mainittu. Kaikki tämä on tehty suojellakseen meitä, erilaisiin riskiryhmiin kuuluvia. Ja meitä on paljon.

En olisi ikinä uskonut tällaisen tilanteen olevan mahdollinen. En ikinä! Olen elänyt hyvin rajoitetusti myelooman ja allogeenisen kantasolusiirron kanssa, useita vuosia. Kaikki samat säännöt pätivät silloinkin ja muutama muu vielä päälle: oli vältettävä läheistä kontaktia, ei halauksia tai kättelyitä, ei tapahtumia sisätiloissa, ei bioroskiksia, multahommia, ruokarajoituksia jne jne. Nyt saa sentään syödä mitä haluaa, jos kaupasta sattuu löytämään. Tänään nimittäin hallituksen tiedonannon jälkeen oli kaupasta loppu melkein kaikki ns. tarpeellinen. Taas.

Jo viime viikolla loppui vessapaperi. Kieltämättä Tapaus vessapaperista kiertäneet meemit  naurattivat aluksi, mutta sitten vakavoiduin. Ihmisen turvallisuuden tarve muutoksen keskellä ilmenee joskus ihmeellisissä muodoissa. Nyt se kulminoitui vessapaperiin, ruisleipään ja säilykkeisiin. Mikä voisikaan olla turvallisempi mielikuva kuin vessapaperi - Pehmeä kuin Lambi?

Kun sairastuin ja menin siitä shokkiin, tartuin nyt oudolta tuntuviin asioihin: etsin lintuja (joita yleensä tuskin huomaan), tein terveellistä ruokaa (mikä nyt on unohtunut ja syön sitä, mitä milloinkin ehdin tai muistan tehdä mukaan) ja puhuin omalle kuvalleni peilissä (olen taas aloittanut tämän, syytän stressiä).

Tämä muutos on aivan valtava. Kaikille. Vähiten lapsille. Ei ihme, että ihmiset koettavat tehdä sen, minkä voivat. Tehdä edes jotakin, valmistautua edes jotenkin sellaiseen, mihin ei ole voinut valmistautua. Vessapaperi ainakin säilyy käyttämättömänäkin, banaani ei.

Olemme nyt koko perhe kotona etätöissä ja kotikoulussa. Lapset tekevät välillä koulutehtäviä, välillä nahistelevat ja välillä kirjoittavat kehotuksestamme Korona-päiväkirjaa.

Silti. Ensimmäinen päivä etänä ja minusta tuntuu, että en kestä tätä. Olen persoonana sellainen, että kaipaan omaa rauhaa. Vaikka se olisi se yksi tunti illalla, kun muut nukkuvat, niin odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Tehdäkseni etätöitä tarvitsen omaa rauhaa. Minun täytyy saada miettiä ja ideoida, ja tässä tilanteessa myös opetella uusia asioita sekä ottaa uusia työkaluja haltuun. Se kaikki vaatii aikaa ja rauhaa. Sitä ei nyt kotona ole.

Mietin jo erilaisia pakenemiskeinoja. Kahvilaan? Ei, liikaa riskejä, pöpöjä ja muita ihmisiä. Työpaikalle, ei, liikaa riskejä, pöpöjä ja muita ihmisiä, ainakin toistaiseksi. Sitäpaitsi olen vielä vähän nuhainen, eivät ne edes huoli minua sinne. Täytyy pysytellä kaukana muista etteivät luule minulla olevan korona-virusta.

Voihan olla, että tämä onkin lieväoireinen korona-virus, mistä sitä tietää. Todennäköisesti ei kuitenkaan. Eristän kuitenkin kiltisti itse itseni ohjeiden mukaan.

Niin, metsään lähden heti kun mahdollista! Heti, kun jaksan kävellä pari tuntia putkeen, suuntaan johonkin salaisista reitistäni joista kuvittelen ettei kukaan muu tiedä. Ettei vaan tule taas ruuhkaa ja liikaa ihmisiä, pöpöjä, riskejä.