Siirry pääsisältöön

Kauneinta mitä tiedän



En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo, joten en kärsinyt yli kolmen vuoden kiellosta olla möyrimättä multaa. Enemmän harmitti se, kun kotiin ei syöpähoitojen aikana saanut tuoda leikkokukkia. Nyt noiden rajoitusten poistuttua olen yhtäkkiä löytänyt itseni kaapimasta sammaloitunutta, pientä kasvilaatikkoani innolla, istuttanut uutta nurmikkoa, kesäkukkia ja hoitanut muutenkin pihaa.

Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Onko tämä pitkä koronakevät ja loputtomalta tuntunut läppärin äärellä nyhvääminen herättänyt halun saada jotakin uutta kasvamaan? Jotakin konkreettista ja näkyvää.

Ehkä se on eräänlainen toivon versomisen merkki. Halu kasvattaa ja hoitaa, ympäröidä itsensä kauneudella. Ja luonto on kauneinta, mitä tiedän.

Nyt on ensimmäinen päivä kesäkuuta. Juhlistin sitä käymällä pitkällä metsälenkillä. Ajoin vahingossa ohi aikomani tienristeyksen ja löysin sattumalta aivan uusia polkuja. Joka mutkan takana oli hieno harju, pieni lampi tai kimmeltelevä järvi. Uhkun intoa päästä tutkimaan aluetta lisää!

Kesän tavoitteissa on tutustua muutamaan uuteen kansallispuistoon, myös pohjoisen suunnassa. Lisäksi olen suunnitellut, että tästä elokuuhun asti vaeltelen polkuja ja rakkaita rämeitäni pitkin vähintään 100km! Tarkistelin hieman menneen kevään saldoa ja olen tämän vuoden puolella rämpinyt noin 150km, siis todella rämpinyt eli kulkenut pitkin soita, välillä polulla, välillä polun vieressä. Koiran ulkoiluttamista lähistöllä tai kuntoratoja ei ole laskettu tuohon. Siihen nähden tuo 100km on aika kova tavoite. Tämän saavuttaminen vaatii tietysti sen, että pysyn terveenä ja vältän vähintäänkin koronan.

Sain viime viikolla postia hematologilta. Kontrolli tulossa. Ihmettelin, että miten niin taas, kunnes tajusin, että johan siitä edellisestä tosiaankin tulee jo se kolme kuukautta. Kevät on vaan mennyt niin hullua vauhtia. Olen ollut monessa mielessä uuden äärellä ja haastanut itseäni. Myös kotona on ollut vauhdikasta, kun kaikki olemme täällä olleet yhdessä 24/7 etähommissa. Kontrolli kuitenkin lähestyy ja ainahan se mietityttää. Pitäisi kysyä lähetettä mammografiaan ja MPR-rokotukseen ja tiedustella, mitenköhän kauan nämä kontrollit jatkuvat näin tiheinä. Ja tietysti se tärkein: vieläkö uudet kantasoluni ovat pystyneet pitämään syöpäsolut aisoissa?

Kommentit

  1. Hei!
    Päätinpä laittaa sinulle kommenttia. Olen seurannut blogiasi alusta asti ja jännityksellä elänyt mukanasi hoitojen vaiheet ja käänteet.
    Olen niin iloinen aina kun käyn täällä kurkkaamassa, että kaikki on hyvin.
    Toivottavasti myös tuleva kontrollisi näyttää puhdasta!
    Hyvää kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tiina! Kiitos, kiva kun olet ollut 'seurana'! <3 Kesä on ollut aivan ihana ja kaikki on edelleen oikein hyvin, kontrollikin oli ja meni!
      Hyvää elokuun alkua sinulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei herkimmille

Olen ollut parin päivän ajan oikea turhauman ruumiillistuma! On kerrankin tehnyt mieli postata pitkä rivi rumia sanoja, kaikki mahdolliset eritteet ja elimet ja muut perkeleet liitteeksi. Pitkän flunssan jälkeen pääsin viime viikolla vihdoin töihin, mutta sitten iski ”the silmätulehdus” . Etuliite ja sitaatit siksi, että tämäpä ei olekaan mikään tavan silmätulehdus, vaan ihan jotakin muuta. Varmaankin kärsivällisyyttäni koettelemaan varta vasten räätälöity kiusa!  Sain tipat jo keskiviikkona, mutta ei parannusta vieläkään. Sen lisäksi ihokin on edelleen sen näköinen kuin  olisi joku rokko, vaikka ei ole.  Eli: silmien päällä tai oikeastaan luomen alla on paksut, kipeät, violetille vivahtavat etanat ja iho kuin rokkotautisella. Että voi ihminen kerrankin tuntea itsensä kauniiksi! Siinä oli töissä vähän selittelemistä, että en ole itkenyt, mies ei ole lyönyt, en ole oveen törmännyt, ei tämä tartu. Kyseessä siis talirauhasen tulehdus eli kansankielellä näärännäppy.

Diagnoosi: myelooma

"No..." sanoi nuori lääkäri kolme vuotta sitten pitkän päivän jälkeen päivystyksessä ja piti pitkän tauon ennen kuin jatkoi  "...myeloomaa ei osata vielä parantaa, mutta sitä osataan nykyään hoitaa." Muutamaa kuukautta aiemmin olin googlaillut outoja oireitani ja ihmetellyt, voiko niillä olla mitään yhteistä. Hakusanoilla "anemia ja selkäkivut" tuli vastaan myelooma, mutta eihän minulla nyt sellaista voinut olla, koska tiedoissa sanottiin, että se on erittäin harvinainen ja sairastuneet ovat yli 65-vuotiaita. Minä olin 44v ja kahden pienen lapsen äiti. Unohdin koko asian. Tuosta päivystävän lääkärinplantun ensimmäisestä arviosta kesti noin kuukausi saada virallinen diagnoosi, mutta tottahan se oli. Minulla oli multippeli myelooma. "Myelooma on iäkkäämpien ihmisten sairaus ja nuorilla harvinainen. Lapset eivät sairastu siihen. Myeloomaan sairastumisen keski-ikä on 65–70 vuotta."  LÄHDE: Myelooma - Kaikki syövästä  Kun kuu

Niin kuin menneitä ajatellaan

  "Pystytkö sinä nyt elämään ihan normaalia elämää vai ajatteletko sairautta vielä joka päivä?"  kysyi hematologi kesäisen kontrollipuhelun yhteydessä. Tällä hetkellä elän ihan normaalia elämää. Jos ajattelen syöpää, ajattelen sitä niin kuin menneitä ajatellaan. Että ohhoh, olipas se ja mitä kaikkea siihen liittyi, mistä oikein olenkaan selvinnyt. Ajatukset pompsahtelevat mieleeni, silloin kun joku puhuu jotain aiheeseen liittyvää, tai lehdessä on artikkeli tai muuten jokin yllättävä tekijä muistuttaa noista kolmesta elämäni raskaimmasta vuodesta.  Harva tuttu enää kysyy mitään asiasta. Korkeintaan joskus joku kommentoi, että näytän niin terveeltä nyt. Se tietysti tarkoittaa, että olen joskus näyttänyt ...noh, sairaalta. Nyt on tukkaa päässä, iho on kunnossa ja liikun suht normaalisti, pääkin on palautunut normaaliin mittoihinsa eikä ole enää kortisonin turvottama. On kivempi ajatella, että ihminen, joka oli sairas, on nyt terve ja siinä se. Ja kyllä se minullekin kelpaa! En