Joulukalenterin ensimmäinen luukku tarjoili meille keikan Meilahden päivystyksessä. Joulukalenteri from hell. Parisuhteen laatuaikaa kai sekin jonkun humoristin mielestä. Ei nyt kuitenkaan mikään unelma-alku tälle joulukuulle.
Naureskelinko viime päivityksessä arkiselle ja normaalille flunssalle? No en naureskele enää! Yli viikon kiusannut tauti yltyi loppuviikosta ja olo paheni radikaalisti, joten hematologisen osaston ohjeiden mukaisesti hakeuduin päivystykseen. Onneksi mies lähti viemään, sillä en olisi itse jaksanut edes kättä nostaa.
Päivystyksessä tehtiin perustestit: labrat, EKG:t, pissakokeet, keuhko- ja poskionteloröntgenit. Taudinaiheuttajiksi osoittautuivat pikorna- ja parainfluenssavirukset eli ei tarvetta osastohoidolle tai antibiooteille, vaan oireenmukainen hoito eli lepo. Katsotaan labrat taas uudestaan parin päivän päästä, ettei kehity jotakin muuta siihen rinnalle.
Helpotus oli suuri, kun pääsin iltapäivällä kotiin. Koko päivystyskeikka oli kaikkinensa ahdistava, tuo päivystyshuone oli nimittäin tismalleen sama kuin se päivystyshuone, josta tämä koko rumba kohta kaksi vuotta sitten alkoi. Olin jopa samalla petipaikalla ikkunan vieressä. Sama keltainen verho oli vieruskaverin ja minun välillä. Ahdistus hyökyi yllättävällä voimalla ja muistot iskivät ihan perimpään sopukkaan.
Siinä miehen kanssa odotellessa juteltiin niitä alkushokin muistoja ja ihmeteltiin, miten elämä voi yhdessä päivässä muuttua niin totaalisesti ja mitä kaikkea tässä ollaankaan oikein käyty läpi. Silloinkin ottivat röntgenit ja labrat ja jo illalla sanoivat, että verisyöpä se on, mutta eivät vielä ihan varsinaista diagnoosia luvanneet ennen luuydinnäytettä. Sieltä lähdettiin kotiin ihmettelemään ja katsomaan, kun lapset leikkivät, vaikka oikeasti elettiin meidän pahinta painajaista.
Viime jouluna vietettiin viikko sairaalassa lastenklinikalla, kun lapsi sairastui aaton aattona diabetekseen.
Nyt jotenkin toivoisi vähän kevyempää joulua. Terveyttä ja energiaa. Ja kun olen töihin nyt kerran päässyt, niin en millään malttaisi nyt olla sieltä pois vaan ei ole muuta vaihtoehtoa nyt. Johan ehdin peräti yhden päivän tehdä 100% työaikaa.
Eilen illalla lapset halusivat välttämättä tehdä piparkakkuja. Kävivät hakemassa kaupasta valmista taikinaakin, vaikka sanoin, etten jaksa muuta kuin muistuttaa ottamaan ajoissa pois uunista ja ehkä just ja just syödä yhden. Laitettiin joulumusiikkia kuulumaan. Rötväsin nojatuolissa ja kuuntelin lasten juttelua ja haaveita joulusta:
Ja sitten ollaan takan edessä ja syödään piparkakkuja ja juodaan glögiä! Ja kuunnellaan joululauluja ja on niin, niin jouluinen fiilis!
Päällimmäisenä ei ollutkaan joulupukki ja lahjat, vaan ihan yksinkertaisesti perheen yhdessäolo ja joulun tunnelma. Se vähän liikutti minua.
Olen aina ollut jouluihminen ja alkanut fiilistellä hyvissä ajoin, mutta jotenkin viime vuosi ja etenkin tuo lapsen sairastuminen oli niin tumakka isku vyön alle, että en ole tainnut siitä toipua. Muistan, kun istuin jouluaattona sohvalla kuusen äärellä kuopus kylkeen liimautuneena ja odotin tietoja lastenosastolta, missä mies oli esikoisen kanssa. Mihinkään en pystynyt keskittymään, silti varmaan puuhasin jotakin ja yritin rauhoitella huolestunutta pikkuveljeä.
En ole siis jaksanut joulusta nyt intoilla enkä juurikaan suunnitella, jossakin mielen perukoilla kuiskailee epäilevä ajatus mitähän tänä jouluna...
Nuo lasten juttelut kuitenkin osuivat niin asian ytimeen: kunhan saadaan olla yhdessä! Siinä se suurin toive on tälle joululle, että saadaan olla yhdessä ja nauttia meidän perheen yksinkertaisista jouluperinteistä.
Kommentit
Lähetä kommentti