Välillä en vaan jaksa. En jaksa ihmisiä ympärillä. En jaksa lasten ääniä, en arjen vaatimuksia, en perheen kanssa yhteistä tekemistä, en edes niitä lasten tärkeitä, ihania hellyyden osoituksia, joita sairaalassa neljän viikon eristyksessä kaipasin ja vannoin, etten enää ikinä halua sitä niin sanottua omaa aikaa.
Eilen oli sellainen päivä. En jaksanut edes kättä nostaa. Tai no, se ei ole ihan totta, koska illalla todistettavasti nostin punaviinilasillisen huulilleni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja ihan lääkärin luvalla. Tuon lasillisen jälkeen tosin paljastui syy erityisen huonoon oloon, väsymykseen, nivelkipuihin ja jatkuvaan vilutukseen: minulla olikin lievää kuumetta, mikä ei onneksi noussut tuon maagisen 38 asteen rajan yli, silloin olisi pitänyt ohjeiden mukaan suunnata päivystykseen. Ei ollut nuhaa, ei yskää, ei edes päänsärkyä. Epäilen syyksi joko edeltävänä päivänä ollutta luustonvahvistaja-Zometaa tai erityisen toimeliasta torstaita. Tai sitten niiden yhdistelmää.
Torstai alkoi odotetulla, pelätyllä lääkärin vastaanotolla Meilahdessa. Viisi kuukautta kantasolusiirrosta ja kaikki edelleen hyvin, niin hyvin kuin mahdollista! Lääkkeitä vähennettiin reilulla kädellä ja siitä muutoksista aiheutuvia mahdollisia seurauksia tarkkaillaan. Vastaanoton jälkeen oli tuo Zometa-tiputus ja sen jälkeen suuntasin TYÖPAIKALLE palaveeraamaan esimiehen kanssa tulevaan työhön paluuseen liittyen.
Matkalla tunnustelin omia fiiliksiäni: olenko todella valmis jo palaamaan töihin? Ahdistaako? Jaksanko? Monet allosiirron saaneet ovat varoitelleet liian nopeasta töihin paluusta ja itsensä väsyttämisestä. Mutta kun fiilis oli erinomaisen hyvä ja ajellessani työpaikalta tuttua maaseutureittiä kotiin, tunne oli lähinnä positiivisen odottava. Nautiskelin mutkittelevasta peltomaisemasta ja siitä ajatuksesta, että syksyllä kulkisin tätä taas useamminkin.
Ehdin hetken olla kotona, kun lähdettiin vaarin syntymäpäiväkahveille ja siitä vielä hakemaan esikoiselle uutta sänkyä. Meillä on nimittäin käynnissä huoneen make over 10-vuotislahjaksi.
Ehkä se kaikki touhu ja ympäriinsä juokseminen oli yksinkertaisesti liikaa ja kostautui seuraavan päivänä. Halusin vain olla yksin ja omissa ajatuksissani. Kaipasin omaa rauhaa ja tunsin siitä syyllisyyttä.
Syyllisyys, se on ilmeisen yleinen osa vanhemmuutta. Syöpä on tuonut siihen osaan uusia ulottuvuuksia ja ristiriitaa: toisaalta on oltava itsekäs ja otettava tilaa omalle paranemiselle, toisaalta
saan itseni kiinni siitä ajatuksesta, että varsinkin nyt kun olen ollut (en edelleenkään tiedä käyttäisinkö mennyttä aikamuotoa vai puhuisinko vieläkin preensensissä?) vakavasti sairas, minun pitäisi osata elää täysillä ja nauttia joka hetkestä. Kuulostaa hektiseltä.
Erityisesti pitäisi osata olla läsnä lasten kanssa joka sekunti ja ihan kybällä, koska meillä on muutenkin vain lyhyt hetki yhdessä, vain 18 kesää yhdessä (Eighteen Summer´s: It´s All We Get) ja niistäkin on meidän perheessä käytetty jo noin puolet. Lainaa vain ja niin edespäin. Enkö ole mitään oppinut tässä puolentoista vuoden häränpyllyssä? Että mikä on tärkeintä? Lisään bensaa syyllisyyden liekkeihin muistuttamalla itseäni, että tämäkin kesä voi olla viimeinen yhteinen. Syöpä voi uusia, voi iskeä infektio tai saatan tukehtua huomenna näkkäriin.
Välillä on vaan pakko vetäytyä. Opettelen siinä armollisuutta itseäni kohtaan ja koetan kohdata hellyydellä sekä tarvitsevuutta että erillisyyden tarvetta.
Tällaisina päivinä olen nauttinut erityisesti amerikkalaisen Tara Brachin harjoituksista:
You might scan and sense if there’s anything in your life, in your heart right now, that’s calling for some kindness. You might experiment a bit by gently putting your hand on your heart and if something comes to mind, offering some message, some energy of care, inwardly. It might be a quality of forgiveness, or in some way trusting yourself, or just letting whatever’s there know it belongs. Then sensing how you carry the world in your heart and if there’s some particular part of this world calling for your kindness right now, let that be right in the center of your attention. Those that are suffering… those that most need our attention… and sense that the touch of your hand on your heart is really touching all of their hearts. Taking these last few moments to offer your prayer of care:
May all beings be free from harm. May all beings be held in loving presence… Filled with loving presence. May all beings touch great and natural peace. May all beings be free.- Tara Brach - Meditations -
En kestä- kirjoitat niin hienosti ja rehellisesti omista tuntemuksistasi. Joka ikinen päivä käyn kurkkaamassa blogiasi. Voimia jokaiseen hetkeen ja päivään- olet Ihana <3
VastaaPoistaVoi kiitos! <3 Kiva, kun luet! :)
PoistaNiin tuttua voinnin vaihtelua. Jonain päivänä on kuin terve, ja toisena päivänä voimat yllättäen loppuu. Joskus väsymykselle on järkevä syy, ei aina. Minut yllättää uupumus lähes jokaisen kontrollin jälkeen, ilmeisesti jännitän tiedostamatta ja helpotusta seuraa väsähdys.
VastaaPoistaNäin se vielä on. Mulla on vähän ongelmana se, että nyt kun lapset on tässä kotosalla lomalla, niin en pysty kunnolla lepäämään, puhumattakaan päiväunista. Jotenkin alitajuinen vahti on päällä koko ajan. Odotan, että mieskin jää lomalle... Ja tosiaan nuo kontrollit on kyllä rankkoja paikkoja, mä jännitän ihan avoimesti. Vaikea saada unta ennen kontrollikäyntiä!
PoistaVaikea on nyt saada tätä tekstiä näkyviin.
PoistaMutta haluan sanoa sinulle, että ole itsellesi armollinen. Nuku, kun väsyttää,, syö kun on nälkä jne.
Sinun ei tarvitse aina jaksaa.
Itselleni tehtiin allogeeninen kantasolusiirto vuonna 2008 ja monien mutkien ja kommellusten jälkeen olen edelleen hengissä. Vaikka oma toipumiseni on ollut ajoittain raskasta, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen saanut elää. Olen mm. saanut nähdä 9 lastenlastani. Se on suuri lahja.
Älä vaadi itseltäsi liikaa. Tämä tie on pitkä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä. Siihen mahtuu ihania päiviä ja myös niitä kamalia.
Uskon, että kohdallasi lopputulos on kuitenkin hyvä. Olet jo ohittanut vaarallisimman vaiheen.
Välillä voi masentaa, ja tuntua siltä, että mikä ei onnistu, kunnes taas huomaat, että onhan se aurinko vielä taivaalla.
Kaikkea hyvää sinulle toipumisen tiellä, ja paljon onnellisia päiviä.
Muista rakastaa itseäsi.
Vaikea on nyt saada tätä tekstiä näkyviin.
PoistaMutta haluan sanoa sinulle, että ole itsellesi armollinen. Nuku, kun väsyttää,, syö kun on nälkä jne.
Sinun ei tarvitse aina jaksaa.
Itselleni tehtiin allogeeninen kantasolusiirto vuonna 2008 ja monien mutkien ja kommellusten jälkeen olen edelleen hengissä. Vaikka oma toipumiseni on ollut ajoittain raskasta, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka olen saanut elää. Olen mm. saanut nähdä 9 lastenlastani. Se on suuri lahja.
Älä vaadi itseltäsi liikaa. Tämä tie on pitkä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä. Siihen mahtuu ihania päiviä ja myös niitä kamalia.
Uskon, että kohdallasi lopputulos on kuitenkin hyvä. Olet jo ohittanut vaarallisimman vaiheen.
Välillä voi masentaa, ja tuntua siltä, että mikä ei onnistu, kunnes taas huomaat, että onhan se aurinko vielä taivaalla.
Kaikkea hyvää sinulle toipumisen tiellä, ja paljon onnellisia päiviä.
Muista rakastaa itseäsi.