Jokainen päivä on bonuspäivä

Joskus lyhytkin kohtaaminen voi jäädä vahvasti mieleen ja olla syvästi merkityksellinen. Tapasin Kirsin viime lokakuussa Hematologisten syöpien verkostoviikonloppuna. Hän teki heti vaikutuksen eloisuudellaan, suorapuheisuudellaan ja persoonallaan. Meidän piti olla samaan aikaa tammikuussa Meilahden 7B-osastolla kantasolusiirrossa, mutta joulukuussa Kirsi kuoli.

Kirsi kirjoitti blogia sekä kirjan Älä syö multaa, jonka julkaisi hänen tyttärensä Kirsin kuoleman jälkeen:

"Kahden lapsen äiti kapinoi lääkäreiden ohjeita vastaan. Hän pyöräili kuntopyörällä joka aamu kymmenen kilometriä. Hän alkoi panostaa parisuhteeseen. Hän ei enää stressannut päivittäisistä työasioista.

Hän hiihti Finlandia-hiihdon loppuun, vaikka syöpä oli juuri uusiutunut ja hän oli pökertyä matkalla.

– Äiti huusi, että helvetti, mulla on vaan syöpä, kyllä mä maaliin pääsen! Oona Tenhunen kertoo.

Äiti yritettiin pysäyttää, mutta hän hiihti pakoon." Syöpää sairastanut Askolan kunnanvaltuutettu Kirsi Tenhunen, 47, halusi itsestään kuvan hevosenpaskakasan päällä – tytär julkaisi joulukuussa menehtyneen äitinsä kirjan

Olen surrut tätä minulle lähes tuntematonta ihmistä. Hän oli sellainen tyyppi, johon olisin ehdottomasti halunnut tutustua: yhteiskunnallisesti aktiivinen, räväkkäpuheinen ja tiesi paljon verisyöpien hoitoon liittyvistä asioista sekä potilaana omien oikeuksiensa puolesta taistelemisesta.

Tuntuu ehkä röyhkeältä sanoa, että suren oikeastaan täysin tuntematonta ihmistä. Isäni sanoi joskus aikoinaan, että kuoleman kautta ihminen suree itseään. Silloin nuorelle minulle se tuntui melko kyyniseltä ajatukselta, mutta nyt ymmärrän paremmin senkin. Vakava sairaus tai äkillinen kuolema herättää pelkoa: voiko kenelle tahansa käydä samalla tavalla, voiko minullekin käydä noin? Oman surunsa ja menettämisen pelkonsa kautta ihminen oppii myös empaattisuutta läheisten menetystä kohtaan ja ne tunteet muistuttavat siitä, mikä oikeasti on tärkeää.

Kirsi vaikutti juuri sellaiselta "oikealta taistelijalta", jonka ei yksinkertaisesti voi kuvitella kuolevan. Epäilemättä hänkin sai usein kuulla lauseen :"Sulla on niin mahtava asenne, että varmasti selviät tästä!" Mutta se ei mene niin, valitettavasti.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset haluavat uskoa asenteen kaikki esteet voittavaan voimaan ja sälyttävät näin tahtomattaan vastuun sairastumisesta, paranemisesta tai menehtymisestä potilaalle itselleen, tämän asenteelle tai vaikkapa ruokavaliolle. Hyvä taistelija, hyvä asenne - kommentit ärsyttävät, vaikka ymmärrän sen takana olevan ajatuksen nousevan juuri pelosta: kukaan ei halua uskoa, että hyville tyypeille, hyville ihmisille voisi käydä huonosti. Täytyy siis olla joku syy, miksi yksi selviää mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta ja toinen ei, täytyy olla jotakin, mitä voi tehdä/ ajatella oikein, miten voi elää oikein välttääkseen huonosti käymisen. Muutenhan tämä kaikki, koko elämä olisi yhtä mielivaltaisuutta, arvaamatonta sattumusten summaa.

Joku voisi todeta, että aika masentavia ajatuksia. Jotenkin ne toimivat kuitenkin käänteisesti. Suru ja pelko ovat vain ohimeneviä vieraita. Suurimmaksi osaksi olen ollut hillittömän onnellinen, siis nyt, kun kunto on alkanut kohentua, pystyn taas liikkumaan ja lääkkeet ovat melkolailla minimissä.

Sain elää 44 vuotta täysin terveenä ja noihin vuosiin sisältyy monia mielenkiintoisia vaiheita sekä niitä arvaamattomia, mutta onnellisiakin sattumuksia. Nyt elän tätä toista elämääni, uusien solujen synnyttämää jatkoaikaa, ja kun ajattelen, että jokainen päivä on oikeastaan bonuspäivä, ei tee mieli käyttää energiaa kaikesta mahdollisesta murehtimiseen etukäteen (vaikka olenkin siinä perinteisesti ollut todella taitava).

Olen täällä ja nautin elämästä. Olen iloinen lähelläni olevista ihmisistä. Se on paras kiitos ja kunnianosoitus, mitä osaan antaa.