Keski-ikäisen keski-ikäisiä mietteitä

Hei, sä näytät tosi hyvinvoivalta ja terveeltä!

Sellaisia kommentteja olen saanut kuulla viime aikoina ja kivahan se on tietysti kuulla. Vaikka välillä käykin mielessä, että miltä minun pitäisi näyttää? Ehkä kuitenkin vähän vielä sairaalta ja kärsivältä tai vähintäänkin riutuneelta?

Oma olo on kyllä melkoisen hyvä, vaikka koenkin vanhentuneeni runsaasti sekä koko taudin, stressin, lääkkeiden että vaihdevuosien seurauksena. Kortisoni on vienyt lihakset ja pumpannut kehoon nestettä ja aiheuttaen kaikenlaista turvotusta välillä, käänteishyljinnän estolääke lisää karvan kasvua kasvoissa ja käsivarsissa. Kaikki tuntuu muutenkin valuvan alaspäin.

Viime perjantaina Vain elämää -ohjelmaa katsoessani tajusin yhtäkkiä, että hiukseni ovat samaa mallia Pepe Willbergin kanssa, paitsi tummemmat. Ja lauantaina lasten hirnuessa Putouksen Yleis-Sirpalle, löysin saman "leikkauksen" kyseisen hahmon päästä!

Ja muuta sellaista pientä, mistä minun ei todellakaan kannattaisi valittaa, mutta silti joskus surettaa. Onhan tässä tullut koettua aikamoisia muutoksia viimeisen parin vuoden ajan. Usein tuntuu, ettei sielu oikein meinaa pysyä perässä.

Luin äskettäin Hesarin artikkelin, jossa pohdittiin naisten elämän muutoksia ja nimenomaan vaihdevuosia.

MARINA BENJAMIN kirjoittaa paljon myös henkisistä muutoksista ja ikääntymisen filosofiasta: alakulosta ja surusta, joka valtaa mielen, kun tajuaa, että vanheneminen todellakin on jotakin, joka tapahtuu myös minulle, tässä ja nyt.---     Keski-ikäinen onnistuu vielä huijaamaan itseään kuvitellen, että saavutettu elämäntilanne jatkuu loputtomiin. Mutta ei se jatku. On jätettävä lopulliset hyvästit esimerkiksi omille vanhemmille, ja osa kuvitelluista mahdollisuuksista on menetetty iäksi. Kroppa antaa pieniä ja suurempia varoitussignaaleja: aamulla jalat ovat omituisen jäykät ja peilistä tuijottaa valahtanut naama, jotenkin vieras.  

 HS 15.10.2018
 
Luopuminen on vaikeaa ja oman ajattelunsa uudelleen ohjelmointi myös. Yritän katsoa itseäni lempeällä silmällä, mutta aina silloin tällöin säikähdän peilikuvaani: kuka tuo täti-ihminen on?

Onneksi elämässä on paljon, niin paljon hyvää ja iloakin, pysyy balanssissa tämä tunteilu!

Sain perjantaina yhdeksän kuukauden kontrollissa hematologin vastaanotolla lähestulkoon pelkkiä hyviä uutisia. Ainoastaan hemoglobiini on alhainen, mutta se on minulle tyypillistä, on aina ollut. Yritän nyt kuitenkin miettiä, miten sitä saisi buustattua esimerkiksi ravinnon kautta, sillä rautavalmisteiden ja -juomien nauttiminen on edelleen kielletty. Syövästä ei siis merkkiäkään ja käänteishyljintätilannekin niin rauhallinen, että kortisoni tiputettiin aivan minimiin. Tosin luulin sen jo olleen minimissä, mutta niin vain sekin minimi puolitettiin.

Paistattelen edelleen viime viikon loman tunnelmissa! Kaikki tämän tekstin kuvat ovat Kolilta. Perheen yhteinen reissu näihin jylhiin maisemiin oli syksyn huipentuma. Lapset nauttivat ja uivat joka päivä monta kertaa Pielis-järvessä, vaikka on jo lokakuun puoliväli! Vaelsimme yhtenä päivänä Mäkrävaaran reitin ja toisena päivänä Jauhovaaran huipulle Ennallistajan polun.

Ennallistajan reittiä ennen vierailimme myös Pirunkirkossa, mikä oli lapsista ihan älyttömän jännä paikka. Olin tietysti muistanut kertoa kaikki kummitustarinat luolaa käyttäneistä noidista ja verellä seinään kirjoitetuista loitsuista... Eivät sentään säikähtäneet liikaa, vaikka seinustalta erottuikin Eero Järnefeltin sinne vuonna 1893 kirjoittama värssy. Kuopuksen mielestä Pirunkirkko oli jopa matkan kohokohta! Esikoinen tykkäsi uimisesta, mökistä ja maisemista. Minusta parasta oli se yhdessä olo, rauhallinen oleilu ja luonnossa kulkeminen. Ehkä se sielu jäi vielä sinne tunnelmoimaan?

Juuri äsken lasten käydessä nukkumaan, katsoin noita ihanuuksia siitä ovelta ja kiitin mielessäni, että saan olla tässä, lähellä.