Yksi pieni juttu vain

Kun syöpä oli viime kesänä allogeenisen kantasolusiirron jälkeen saatu aisoihin ja töihin paluu alkoi näyttää realistiselta vaihtoehdolta, lupasin itselleni, että pidän nyt parempaa huolta itsestäni, hyvinvoinnistani ja läheisistä ihmissuhteista. Syön terveellisemmin, liikun, nautin lasten seurasta, panostan parisuhteeseen enemmän kuin aiemmin - ja vedän selkeän rajan työn ja vapaa-ajan välille.

Ja miten on mennyt noin niin kuin omasta mielestä?

Miten löytää balanssi oman hyvinvoinnin, perheen ja työn kesken? Se on kysymys, jota olen toden teolla pyöritellyt mielessäni viime päivinä. Mikä on tärkeää? Enkä varmasti ole ainoa!

Työ meinaa nielaista minut mukanaan, vaikka olenkin töissä vielä tämän kuukauden ajan "vain" 55% osa-aikaisesti. Minun työssäni ei ole mitään kellokorttia, jolla kirjaisi aivonsa narikkaan. Helposti jää päivän asiat, pienet ja isommat jutut, kohtaamiset ja ideat päähän pyörimään enkä malta pysyttäytyä pois koneelta tai pidättäytyä tekemästä muistilistoja. Ihan vain yhden idean kirjaan ylös... Yhden meilin laitan... Uskottelen itselleni, että tekemällä vain yhden pienen jutun saan asian pois mielestäni ja pystyn taas keskittymään muuhun, kuten läheisiin. Mutta ei se mene niin. Aina tulee toinen pieni juttu.

Kolmessa kohtaa olen kyllä onnistunut parantamaan: olen pitänyt töissä pissatauot aina tarvittaessa ja syönyt joka päivä lounaan sekä huolehtinut nesteytyksestä. Mikään näistä ei ollut nimittäin aiemmin mikään itsestäänselvyys (tuohon ensimmäiseen tosin syynä lienee vieläkin vähän vaivaava polyooma-virus, jos ihan rehellisiä ollaan). Tukka putkella mentiin päivästä toiseen ja sama vauhti uhkaa nytkin.

Nämä ajatukset pyörivät mielessä nyt siksi, että muutaman viikon päästä pitäisi palata tuohon täyteen työaikaan. Tai saan palata. Tavallaan toivon sitä, toisaalta taas pelkään. Toivon paluuta normaaliin, vaikka sen on oltava uusi normaali. Vanhaan ei ole paluuta, jokin on muuttunut. Pelkään kuitenkin yrittäväni liikaa ja uupuvani, unohtavani sen, mikä kuitenkin on tärkeintä.

Tämä ei ole mikään ihan simppeli yhtälö. Pidän kovasti työstäni, parhaimmillaan jopa rakastan sitä, innostun siitä, tunnen olevani luova ja olevani elossa. Ei siis ihme, että siihen jää vähän koukkuun. Saahan työstä nauttia, saahan?

Viime viikonloppuna Hesarissa oli mieleenpainuva kirjoitus, joka sivusi tätä aihetta: Riikka Koivisto saattelee ihmisiä kuolemaan – Kun viimeinen hetki on käsillä, yksi asia nousee ylitse muiden. Artikkelista jäi monikin asia mieleen, mutta erityisesti tämä ajatus:

”Se korostuu, että onko ihminen uskaltanut elää omanlaista elämää. He ovat rauhallisimpia, jotka kokevat, että saivat tehdä elämässään mielekkäitä juttuja ja olla niiden kanssa, joita rakastavat.”