Raskasta joulua

Meidän perheen joulusuunnitelmat menivät moneen kertaan uusiksi. Tiukkoja käänteitä on riittänyt eikä suuria tunteita ole puuttunut. Kirjoitan tätä postausta Lastenklinikan huoneesta nro 5.

Alun perin minun piti viettää joulu sairaalassa allosiirron jälkeisessä eristyksessä, sitten luovuttaja vaihtui, operaatio siirtyi ja olin siitä todella onnellinen - saisin kuin saisinkin toivomani perhejoulun! Kun joulu vihdoin lähestyi, oli ensin mummo kipeä, sitten Tirkka-tädin mies, ja yhteinen joulupäivällinen alkoi olla uhattuna. 

Todellinen shokki koitti kuitenkin aaton aattona, kun esikoisella havaittiin diabetes. Lääkärikäynniltä lähdettiin suoraan Lastenklinikalle lisätesteihin, missä asia varmistui ja meidät kirjattiin osastolle sisään. Olemme miehen kanssa siitä lähtien vuorotelleet öitä sairaalassa Tinttiksen kanssa ja  kuopuksen kanssa kotona. Yhtä sukkulointia kodin ja sairaalan välillä.

Päivisin olemme olleet koko perhe yhdessä. Isosiskolla on ollut ikävä pikkuveljeä ja toisinkin päin, yhdessä ovat sitten juoksennelleet pitkin käytäviä ja tutkineet leikkipaikkaa. 

Kuopuksella oli jouluna hurjan ristiriitaiset tunteet: Tämä ei tunnu oikealta joululta, kun iskä ja Tinttis ei ole kotona! Tuleehan Joulupukki sairaalaankin? Tietääkö Tinttis, ettei tästä sairaudesta parane ikinä?

Joulupukki löysi sekä kotiin että sairaalaan, ja niin löysi joulukin! Rakensimme joulupäivällisen tähän pieneen huoneeseen, toin kotoa ruuat ja mies koristeli huoneen jouluiseksi rakkaan Tirkka-tädin kanssa ja tänne me sitten kokoonnuimme yhdessä.

Pieni potilas on alkupelästyksen jälkeen suhtautunut tilanteeseen todella reippaasti, pistää jo insuliinit ihan itse ja on kartalla siitä, että tämä hoito seuraa mukana läpi elämän. Välillä tulee itku ja harmitus: Miksi tämä sairaus tuli minulle? Ei ole kivaa joutua pistämään. 

Oma olo on puhki ja poikki. Takki tyhjä ja silleen. Tiedän, että olemme hyvässä hoidossa ja homma saadaan haltuun, mutta johonkin todella kipeään kohtaan tämä nyt iski. Itselle sitä jaksaa yhtä sun toista, mutta lapsella pitää kaiken olla hyvin. Aina.

Kaksi viikkoa allosiirtoon, vähän yskää ja nuhaa ja sairaalahuoneen kovaäänisesti tikittävä kello ahdistaa. Ehkä huomenna saan itseni kasaan ja jaksan taas tsempata kohti koitosta.

@Pixabay