Kotona ollaan! Koko perhe yhtäaikaa, huh helpotusta!
Todellisuudessahan tämä on yhtä mittailua ja yritystä löytää tasapaino lapsen verensokeriin. Silti päällimmäisenä on helpotus siitä, että raskaan sairaalaviikon jälkeen olemme kaikki yhtäaikaa kotona, molemmat lapset nukkuvat omissa sängyissään ja voin käydä silittelemässä tukkaa. Ja mittaamassa Libre-mittarilla toisen verensokeria. Hyvästi yöunet...
Tänään oli vielä Tinttiksen lääkärin tapaaminen ja virallinen kotiutus Meilahdessa. Sen jälkeen kävin labrassa omissa verikokeissa, kreatiini- ja kalkki- arvot mitataan aina ennen Zometa-tiputusta, joka siis on ensi viikolla. Itse asiassa viikko on ollut niin hektinen, että ensimmäistä kertaa elämässäni unohdin labra-ajan eilen ja menin sinne tänään päivän myöhässä.
Olimme juuri päässeet perheen kanssa lähtemään Meikusta, kun hematologi soitti ja käski minut flunssan takia takaisin tutkimuksiin. Allosiirtoon on alle kaksi viikkoa ja minua on vaivannut nuha sekä yskä, mitä nyt on paljon liikkeellä. Allosiirron kanssa ei kuitenkaan voida ottaa pienintäkään riskiä. Bakteerit ovat pahimpia, mutta jotkut viruksetkin voivat aiheuttaa ongelmia, joten ei kun takaisin sairaalalle ja tutkimuksiin.
Minulta ei ole koskaan aiemmin otettu "nielunviljelyä" poskiontelon kautta, ja todellakin toivon tämän kerran myös jäävän viimeiseksi! Ensin keittosuolaliuosta nenään ja sitten putki sieraimen kautta poskionteloon ja imaisu... En edes tiennyt tällaista olevankaan. Sen jälkeen keuhko- ja poskionteloröntgenit ja vielä verenkuva ja CRP-näyte labrassa. Onpahan taas tutkittu!
Tiistaina sitten soittavat, jos on sellaista, mille pitää tehdä jotakin tai onko kyseessä sen laatuinen pöpö, että koko toimenpide täytyy siirtää. Jälkimmäistä en missään tapauksessa toivo! Toivottavasti tämä pöpö häipyy vähin äänin ja pääsen taas metsään kunnon lenkille!
Jotenkin tässä kaiken keskellä on tullut sellainen olo, että äkkiä nyt koko kantasolusiirto ja sitten eteenpäin! Näinä tautisina aikoina olemme nyt koko perhe päättäneet ottaa sellaisen eristys-linjan ja muhia omassa kuplassamme nyt siirtoon asti. Tuntuu rankalta joutua sanomaan ei, nyt ei mennä elokuviin tai ei äiti oikein voi nyt sinne-tänne-tuonne tulla varsinkin tämän lapsen diabetes-diagnoosin ja sairaalasession jälkeen. Mieli tekisi tehdä vain kivoja juttuja perheen kanssa, tavata ystäviä, lähteä Lappiin laskettelemaan, mennä leffaan rennosti vaan jne., mutta toisaalta mitään riskiä infektioiden kanssa ei myöskään haluta eikä riskeerata allosiirron onnistumista sellaisen takia.
Tämän takkuisen jakson jälkeen on vielä yhteistä lomaa vähän jäljellä ja vaikka edelleenkin harmittelen sairaalassa vietettyä joulua, satsaan nyt yhdessä vietettävään uuden vuoden viettoon. Hyvää ruokaa, lautapelejä, kynttilöitä, ulkoilua, kilistys naapureiden kanssa, ilotulitusten katsomista, leffailtaa, ehkä niistä alkaa meidän perheelle parempi vuosi! Nyt olisi aika hyville asioille tulla ja tapahtua.
Kommentit
Lähetä kommentti