Olen haaveillut koirasta pitkään, mutta en uskonut toiveen käyvän toteen. Vanhan koiramme kuoltua viisi vuotta sitten alkoi syöpähyrrä pyöriä. Siihen kuvioon ei mahtunut pentua hoidettavaksi, ei vaikka kuinka kaipasin kaveria metsälenkeille tai rapsutettavaksi vierelle huonoina päivinä.
Allosiirron jälkeen koiran hankinta ei ollut muutenkaan mahdollista. En olisi saanut koskea pennun jätöksiin ja puremat ovat infektioriski. Nyt en ole enää ihan niin riskiryhmässä. Olenhan uskaltanut ostaa jo leikkokukkiakin pöytään ja saan viedä bioroskatkin - mikä ilo kerrassaan...
Koirahaave eli kuitenkin vahvana, mutta mies oli epäileväinen. Kuka sen hoitaa? Kuka ulkoiluttaa? Lapset ja minä pehmitimme miestä ainakin vuoden ajan. Viimein ajatus koiran kouluttamisesta hypokoiraksi eli tueksi ykköstyypin diabetesta sairastavalle tyttärelle käänsi pään ja nyt samainen mies lepertelee pennulle niin pehmeitä, että olen melkein mustasukkainen!
Vaan onhan koko perhe tähän tyyppiin ihan lääpällään!
Kyllä tätä koiraa odotettiinkin! Kävimme monta kertaa kennelissä katsomassa pentuja. Kun sitten viimein haimme Allin kotiin, meidän poika totesi automatkalla, että nyt pääsee melkein iloitku!
Alli on tuonut koko perheelle niin kovasti iloa! On ollut ihana katsoa lasten ja koiran suhteen kehittymistä. Kun esimurrosikäinen tyttö, joka vanhemmille jo helposti osoittaa mieltään, ja sellainen alakouluikäinen poika, joka haluaa olla vähän isompi kuin oikeasti onkaan, ovat koiran kanssa aidosti omia itsejään ja osoittavat hellyyttä pienelle luontokappaleelle, niin siinä on jotakin hyvin koskettavaa.
Muutenkin pennun hankinta on meille perheenä eräänlainen osoitus luottamuksesta elämään, sitoutumisesta ja uudesta alusta. Uskalletaan katsoa yhdessä tulevaisuuteen!
Voi, miten syötävän söpö. Kihta 12-vuotias vanha rouva Cara lähettää myös terveisiä. Loistava valinta.
VastaaPoistaKiitos! <3 On tää niin ihana! Ja terveellinen: pakottaa ulos näillä keleillä, vaikka "marraskuu" jatkuu jo neljättä kuukautta... :D
Poista