Kävin viime viikolla sairaalassa koepalan otossa. Pieni päiväkirurginen toimenpide, joka tehtiin nukutuksessa eli saattaja piti olla ja aikuista seuraa vuorokauden ajan.
Mutta eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä.
Puntti alkoi tutista siinä vaiheessa, kun astuin leikkaussaliin. Aloin täristä päästä jalkoihin. Vihreät kaakelit, sairaalasänky, kaikki laitteet ja sörkittävänä oleminen. Tietoisuus, että kohta taas etsitään suonta eikä se siitä vasemmasta kämmenselästä onnistu, kun ne paremmat suonet on siinä oikeassa. Pelkkä sairaalassa olo. Taas täällä, ihan sama mikä konteksti. Pelko kivusta ja epämukavuudesta. Ihan sama, miten olin valmistautunut tilanteeseen ja ottanut etukäteen asioista selvää, paniikin tunne oli silti järkyttävä.
Kirurgi ja hoitajat olivat onneksi aivan huippuja, osasivat kohdata eikä tullut minkäänlaista vähättelyä. Ja onneksi sain nopeasti vaipua nukutuksen tuomaan uneen, enkä hetkeen tiennyt yhtään mitään ympäröivästä maailmasta.
Herättyäni sain kuulla, että toimenpide ei mennyt ihan odotetulla tavalla. Koepalat, peräti kolme kappaletta, saatiin otettua, mutta alunperin aiottua rakon laajennusta ei voitu tehdä runsaan verenvuodon takia. Tuon laajennuksen ideana on rikkoa limakalvon hermotus, jolloin se en tuntisi jatkuvaa kipua ja sitä kautta myös vessassa ramppaaminen vähenisi. Ikävältä kuulostava toimenpide, niin ikävältä, että kerran jo siirsin koko hommaa.
Vietin sen loppupäivän suolaliuoshuuhtelussa ja myöhään iltapäivällä pääsin kotiin. Loppuillan pissa olikin sitten kauniin rosén väristä.
Ohjeeksi sain lepuutella ja ottaa rauhallisesti noin viikon ajan. Siivoaminen, kauppakassien kantaminen ja kaikenlainen rehkiminen on ollut. Vaan senhän minä unohdin jo parin päivän päästä ja kannoin kuin kannoinkin kaupasta pari säkillistä ruokaa. Siitä ei mitään hyvää seurannut. Uudelleen verenvuotoa ja sairaslomaa. Nyt olen sitten ottanut lepuuttamisen ihan tosissani!
Parin viikon päästä tulee tuloksia, mutta ennen kotiinpääsyä kuulin jo ensitietoja kirurgilta. Koepalojen tarkoitus on sulkea pois esimerkiksi tulehduksen, allogeenisen kantasolusiirron jälkeisen käänteishyljinnän tai jopa syövän mahdollisuus. Kaksi viimeisintä ovat hyvin epätodennäköisiä: rakon limakalvon muutos ei viittaa syöpään ja jos kyse olisi käänteishyljinnästä, niin tuskin se olisi näin samanlaisena pysynyt kuukausikaupalla. Todennäköisimmät vaihtoehdot ovat jokin muissa testeissä näkymätön tulehdus tai jo aiemmin epäilty interstitielli kystiitti (IC), joka on hieman epämääräinen nimitys sellaisille rakkovaivoille, joiden syytä tai parannuskeinoa ei oikein tiedetä. Mun kohdalla IC:n on voinut laukaista esimerkiksi syöpähoidot, kantasolusiirto tai allosiirron jälkeen jyllänneen polyooma-viruksen aiheuttama vaurio. Tai se voi olla jonkinlainen autoimmuunireaktio kropalta, ei kai sekään mikään ihme kaiken läpikäydyn "prosessoinnin ja marinoinnin" jälkeen olisi.
Ihmeellisintä on ollut kivun lähes täydellinen puuttuminen tuon ensimmäisen päivän jälkeen! En edes muistanut, miltä kivuttomuus tuntuu! En ole puolentoista vuoden aikana viettänyt yhtään näin kivutonta päivää, en vaikka on kokeiltu pariakin kovaa mm. hermovaurioihin ja epilepsiaan käytettyä kipulääkettä. Ja jos huonona päivänä olen käynyt pissalla 20-30 kertaa ja hyvänä vähän alle 20, niin nyt se määrä on pudonnut lähes puoleen! Ihmeellistä! En tiedä, miten se on mahdollista, kun tuo aiottu operaatio ei mennyt niin kuin piti, mutta toivon todellakin, että tämä jatkuu!
Kaikista lukuisista erilaisista toimenpiteistä, joita minulle on tässä syöpävuosien aikana tehty, tämä ei ennakkokäsityksistäni huolimatta todellakaan ollut pahin - kiitos nukutuksen, taitavan hoitohenkilökunnan ja tämän siunatun tauon pitkäkestoisesta kivusta. Jos siis joku kohtalotoveri joutuu kokemaan tämäntyyppistä vaivaa, niin voin sanoa, että jos pitäisi valita poskiontelopunkteeraus tai tämä, niin valitsisin tämän minä päivänä tahansa!
Kommentit
Lähetä kommentti