Peilistä katsova nainen

Kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi ja surulliseksi, keksin itselleni mielikuvitusolennon, joka hieroi jalkapohjiani.

Luin Eeva-lehdestä psykologi ja taiteilija Pia Hovin haastattelusta tuon lauseen ja se jäi mieleeni resonoimaan.

@Pixabay

Minä, eristettynä, katsomassa itseäni sairaalan peilistä talvella Meilahdessa, tai Hyvinkäällä vuosi sitten kesällä. Kuukausi kerrallaan yksin pienessä sairaalahuoneessa.

Väsynyt, lääkkeiden heikentämä, tärisevä, etäisesti tutunnäköinen hiukseton nainen, paljon vanhempi kuin mitä olen tai miksi itseni normaalisti tunnen. Katson itseäni silmiin ja puhun tuolle kalpealle hahmolle siellä peilissä. Puhun ääneen, ei sitä kukaan kuule, mutta vaikka kuulisikin niin ei varmaan niissä oloissa ihmettelisi. Puhun rohkaisevia sanoja, sellaisia ihan tavallisia fraaseja, niin kuin puhuisin lapselle.

Tässä ollaan. Kaikki menee ihan hyvin. Kyllä me pärjätään. Et ole yksin, tässä ollaan. Alusta loppuun. Sä pystyt tähän. Tämä on sinun parhaaksesi, vaikka ei nyt siltä tuntuisikaan. Kaikki on hyvin. 

Joskus sängyllä makoillessani kuvittelin ympärilleni suuret käsivarret keinuttamaan minua kuin meren aallot pientä kajakkia. Etten olisi ihan niin yksin ja alttiina kaikelle. Peloille lähinnä.

Oli minulla paljon muitakin mielikuvia, yksi toistaan hörhömpiä noina eristysjaksoina. Koen niiden auttaneen minua sen epävarmuuden sietämisessä ja erilaisten pelkojen kaukana pitämisessä. Yritin jo etukäteen harjoittaa mieltäni erilaisilla mielikuvaharjoituksilla sietämään sitä epämukavuutta ja usein tuskallistakin yksinäisyyttä.

Se oli silti kova paikka. Niin kova paikka, että en ihan vieläkään halua niitä tunnelmia muistella. Kukapa haluaisi. Välillä ne fiilikset kuitenkin palaavat mieleen, yhtäkkiä ja kutsumatta. Jokin ne herättelee, niin kuin vaikka tuo haastattelu tai joku muu ihan mitättömältä tuntuva tapahtuma, joka laukaisee yksin jäämisen pelon, hylkäämisen kokemuksen, kuolemanpelon.

Onneksi nuo ajat alkavat olla aika kaukana ja muistot ovat vain muistoja tai ohimeneviä tunnetiloja. Enää ei tarvitse kuvitella itseänsä mielikuvitusolennon halaukseen, vaan voin konkreettisesti hakeutua miehen syliin tai tankata hellyyttä lasten läsnäolosta. Kovasti ovat tykästyneet tähän vinhasti kasvavaan hiuspehkooni, koko ajan joku siellä suukottamassa tai pieni käsi siellä pörröttämässä!

Silti edelleen joskus juttelen omalle peilikuvalleni. En kylläkään enää ääneen.