Tätä(kin) kysyin viimeksi hematologin vastaanotolla. Syövän mahdollinen uusiminen on mietityttänyt viime aikoina, koska parilla FB-verkostossa tutustumallani samaa sairastavalla verisyöpäpotilaalla niin on nyt käynyt. Toisella parin vuoden sisällä allosiirrosta ja toisella heti siirron jälkeen. Se pelottaa ja tuntuu pahalta sekä omasta puolesta että tietenkin näiden ihmisten puolestaan. Ensin käy läpi tämän tolkuttoman hoitorumban ja sitten sairaus ja siihen liittyvä epävarmuus kuitenkin palaa bumerangina takaisin.
No joo, epävarmaahan se on ihmisen elämä aina, mutta voin kyllä sanoa, että ihan eri tavalla se epävarmuus konkretisoituu syöpädiagnoosin jälkeen. Kun lääkäri kertoo, että ilman hoitoja elinajan ennuste olisi noin pari vuotta. Ja hoitojen kanssakin useimmilla viisi vuotta, joillakin harvoilla sitten se lottopotti.
Onneksi hoitokeinoja on vielä uusimisen jälkeenkin jäljellä, peli ei ole välttämättä heti pelattu. Lääkkeet ja hoidot kehittyvät koko ajan. Mutta on se silti synkkääkin synkempi syöveri. Jo ajatus siitä, että kaikki ne sytostaatit ja sädehoidot sun muut alkaisivat taas uudestaan, saa mielen matalaksi.
Hematologi vastasi kuitenkin tuohon paino-kysymykseeni kieltävästi. Tämän syövän uusimiseen painonpudotuksesta ei ole muuta apua kuin mitä nyt yleensäkin hyvästä peruskunnosta, joka auttaa vastustuskykyä ja hoitojen kestämistä. Pikemminkin hematologi korosti, että liian alas paino ei saisi tippua. Siitä ei kyllä ihan heti ole pelkoa, kerrankin hyvästä ruokahalusta on hyötyä!
Tämä on ollut monella tavalla vähän outo viikko. Tiistaina eksyin ensin suolle ja sen jälkeen metsään.
Olin jo pitkään hinkunut Valkmusan kansallispuistoon ja alkuviikosta olosuhteiden suosiessa suuntasin sinne. Vähän jännitti niin kuin aina uusille alueille lähtiessä. Olin tietenkin tutkinut karttaa ja reittejä etukäteen, mutta niin kuin kovin usein käy, lipesinkin paikan päällä yllättävään suuntaan.
Ensin käyskentelin ihan turvallisia, selkeästi merkittyjä polkuja, mutta kun kyseinen reitti oli melkoisen lyhyt ja huomasin metsän reunassa kyltin, joka osoitti suoalueen takana häämöttävään mielenkiintoiseen metsään, jossa (niin toivoin) olisi varmasti lisää reittejä, polkuja ehkä jopa pitkospuita ja kivempi paluureitti, niin lähdin siihen suuntaan.
Vaan ei ollut. Oli vaan suota, lisää suota, kaikkialla upottavaa suota. Mättäitä silmänkantamattomiin.
Ja se suon takana siintävä metsä paljastui metsäsaareksi, josta en löytänyt polkuja. Ja sen metsäsaaren takana oli lisää suota. Ja toinen metsä. Joten suuntasin toiveikkaana sinne. Sama juttu, sen takan oli aina vaan lisää suota. Kaikkea sitä suota ei saanut mahtumaan yhteen kuvaan.
Ei löytynyt minkäänlaista merkittyä reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Päädyin tarpomaan räkä poskella todella mättäisessä ja upottavassa suossa yli kolme tuntia.
Kamalin luontokokemus tähänastisessa elämässäni. Ja varsinainen ekstreme-suoritus tässä kunnossa, juuri flunssan jälkeen kaiken muun lisäksi. Onneksi oli edes kunnon kengät jalassa, ettei sentään lenkkarit. Vaan kastuivat nekin.
Suolta päästyäni eksyin vielä metsään. Ei polkuja missään, ei pitkospuita.
Jalat olivat illalla aivan hyytelöä. Eipähän tarvitse kyykkytreeniä tehdä vähään aikaan. Itse asiassa oli fyysisesti niin rankka kokemus, että en pystynyt edes syömään. Muutaman kerran mietin, että selviänkö pois koko paikasta vai loppuvatko voimat kesken.
Yksi kansanperinnettä hyvin tunteva kaveri ehdotti, että jouduin ehkä metsänpeittoon:
Metsänpeittoa on pidetty metsänhaltijoiden tai maahisten maailmana. Uskomuksen mukaan metsänpeittoon voi joutua joskus jonkin olennon, esimerkiksi metsänhaltijan tai harakan, viemänä. Toisaalta ihminen voi uskoa joutuneensa metsänpeittoon, mikäli eksyy, eikä löydä omin avuin metsästä kotiin.--- Metsänpeittoon joutuneen väitetään katoavan muiden näkyvistä, eivätkä muut löydä häntä, vaikka kulkisivat ohi. Metsänpeittoon joutunut saattaa myös näyttää kiveltä tai kannolta. On kertomuksia, joissa kadonnutta lehmäänsä etsivä istuu uupuneena kivelle, tietämättä istuvansa lehmänsä päällä. Jotkut pääsevät itsestään metsänpeitosta, toiset taas tehtyään taikatemppuja, ja joidenkin kerrotaan kadonneen iäksi.
Taikatempuiksi mainittiin mm. vaatteiden kääntäminen ylösalaisin tai jalkojen välistä kurkistelu. Jälkimmäistä kyllä harrastin ahkerasti, kun happi loppui ja oksetti niin kuin olisin ollut paraskin urheilija tekemässä porrastreeniä!
Ja aikamoisia lorujakin laskeskelin viimeisen kilometrin aikana, ei kuitenkaan mitään painokelpoista. Sport Trackerissä paluureitti näytti olevan niin kovin lähellä, mutta todellisuudessa se oli lukemattomien mutkien, mättäiden, lahopuiden, kivien, suonsilmäkkeiden ja kantojen takana!
Loppu hyvin kaikki hyvin. Olisihan tuota voinut kuitenkin pikkuisen miettiä etukäteen ennen uhkarohkeaa tarpomista, että onkohan nyt hyvä idea, mutta kun olin kerran lähtenyt, niin sinnikkäästi piti kulkea loppuun asti. Minkäs sitä ihminen luonnolleen voi, hullu mikä hullu. Ehkä sitä ei vaan voi uskoa, että tuolla luonnossa, metsässä tai suolla voisi oikeasti käydä mitään. Kun ei kerta syöpäkään ole vielä nitistänyt, niin olisihan se nyt traagista upota suohon.
Yleensä jokaisen reissun jälkeen on ollut sellainen olo, että pääsisipä takaisin, vielä olisi lisää nähtävää, mutta tällä kertaa kyllä ei! En mene tuonne enää ikinä.
Tuttu tunne tuo yliväsymys ja siitä johtuva oksettaminen ja hyytelöt jalat. Minä olen hiihtänyt ja maastopyöräillyt tässä toipilasvuosina muutaman kerran itseni tuohon kuntoon.
VastaaPoistaMutta sinä selvisit siitä! Ei voi tietää mihin kykenee, jos ei välissä yritä vähän liikaa.
Selvisin kuin selvisinkin! Olen kyllä ollut koko viikon sen jälkeen ihan poikki, tosin tälle viikolle on osunut pari muutakin iltamenoa ja näin sunnuntaina tuntuu, että parasta vaan olla ja makoilla! :) Olen kuitenkin jo sen verran toipunut, että suunnittelen jo seuraavaa reissua...
PoistaHienoa kuulla, että olet pystynyt hiihtämään ja maastopyöräilemään ihan kunnolla, rankkoja lajeja!