Kamalaa katsottavaa

Sen jälkeen, kun elämästä tuli syöpään sairastumisen ja allogeenisen kantasolusiirron myötä vastustuskyvyllisesti haastavaa, tuli minusta varsinainen hygieniavahti. Olen alkanut seurata ympäristöä ja jopa TV-sarjoja aivan erilaisella silmällä.

Tunnustan avoimesti olevani sairaalasarjojen fani. Greyn anatomia ja House olivat vanhoja suosikkeja, uudempana tulokkaana katsoin sairaalassaolon aikana sarjan Resident ja sairaslomalla jäin koukkuun myös brittisarjoihin Casualty ja Holby City. Onhan se jollakin tavalla pervessiä seurata näitä sarjoja sairaana ja etenkin sairaalassa. Muistaakseni heti diagnoosin saatuani taisin katsoa Housen koko tuotannon ja mies ihmetteli kovin, että miten pystyn katsomaan niin dramaattisia ohjelmia - verta, kuolemaa ja suolenpätkiä. Niksi on siinä, että en samastu niihin. Nehän ovat näyteltyjä...

@Pixabay

Huomioni kiinnittyy erityisesti kaikenlaisiin puhtauskäytäntöihin. Että miten ne pesevät käsiään, kirurgit ja hoitajat, kun menevät operaatioihin, kyynärpäitä myöten vai unohtuuko joskus. Onko niillä hanskat ja muistavatko desinfioida kätensä aina potilasta vaihtaessaan. Ja erityisesti, jos jossakin sarjassa on verisyöpäpotilas, niin nyökyttelen ymmärtäväisesti, että noin se menee tai ei mene.

Eniten aina jaksaa kuitenkin ihmetyttää se draaman määrä! Miten ihmeessä niitä henkilökunnan henkilökohtaisia asioita ehditään selvittää siinä potilaan elvytystilanteen aikana? Ja miten ne kaikki sukulaiset tai läheiset pääsevät sinne ensiapuhuoneeseen rynnimään ja riehumaan? Ja nyt tuo lääkäri koski hiuksiaan tai nenäänsä ja menee sitten suoraan sörkkimään avohaava. Ja niin edelleen.

Todellisuudessahan elämä osastolla on hyvinkin rauhallista, oikein oli leppoisa tunnelma oman kokemuksen mukaan. Suurimmat häiriöt tulivat kamalan kovaa kuuluvista hätä-kuulutuksista, joilla kutsuttiin elvytystiimiä paikalle milloin minnekin. Ensiapupoliklinikan arki on tietysti erilaista kuin hematologisen osaston rauhalliselta tuntuva venailu. Siellä kun lähinnä odotetaan veriarvojen nousua eikä se ole mitenkään nopeaa toimintaa tai kiinnostavaa katsottavaa, vaan näyttää ulkopuolliselle lähinnä yhtä jännittävältä kuin lastenohjelma Teletapit, jossa kaikki tapahtuu aina vaan uudestaan.

Kokkisarjat ovat toinen seuraamani TV-genre. Tyttären kanssa niitä seurataan, sillä erolla, että häntä kiinnostaa se ruoanlaitto, mutta minua tämä hygienia-asia. Ai kauheeta, kun ne MasterChefissä paljain käsin maistelevat niitä ruokia tai kun tuomarit maistelevat kaikki samalta lautaselta. Kyllä siinä henki lähtisi joltakin vastustuskyvyttömältä. En kylläkään sano näitä ääneen, vaan esitän seuraavani samoja juttuja kuin kanssakatsojani.

Entä sitten joku Selviytyjät! Aivan kamalaa katsottavaa tällä taustalla! Olematon hygienia, eksoottinen viidakko, mullan läheisyys, hampaidenpesu tai oikeammin pesemättömyys. Tuskallista katsottavaa!

Niin se on katsantokanta oman syöpäkokemuksen jälkeen muuttunut tai tarkemmin sanottuna vastustukyvyn puutteen, varovaisuuden ja saatujen, hyvin sisäistettyjen ohjeiden myötä.

Tarkkailen edelleen myös ympäristössäni olevia ihmisiä eri tavalla kuin ennen. Liikkuessani kaupassa  puikahdan äkkiä toiseen hyllyvälikköön jonkin yskiessä tai niiskuttaessa lähistöllä. Töissä en voi ihan näin räikeästi vältellä flunssaista asiakasta (siitähän sitä äkkiä maineen saisi, kun joka toisen kohdalla joutuisi pahimpaan flunssa-aikaan kulkemaan seiniä pitkin tai pitäisi kasvoillaan sellaista pientä hengitysmaskia!), mutta pienillä keinoilla pyrin välttämään lähikontaktia. Joskus sielläkin tosin tulee yllättäviä tilanteita ja joku vaikkapa halaa spontaanisti. En juokse karkuun.

Palaankohan tämän hygienia-asian kanssa enää koskaan entiseen rentouteen, suloiseen normaaliin?

Saatan vaikuttaa ulkopuolisista ihan tavallisesti toimivalta ihmiseltä, mutta oikeasti en sitä ole. En syö työpaikkaruokalan linjastossa, koska siinä kulkee satoja ihmisiä päivässä ja kaikki koskevat niitä ottimia jne., joten pidän omat eväät mukana. Tai kun kosken ovenkahvoihin, niin jos kukaan ei näe, niin kosken niihin liinan tai paperin kanssa. Jos kättelen tapaamaani ihmistä tai kosken johonkin, mihin joku muukin on mahdollisesti koskenut, pidän huolen siitä, että pesen tai desinfioin kädet mahdollisimman nopeasti kontaktin jälkeen.

Aivoni rekisteröivät koko ajan tällaisia asioita ja se tuntuu välillä hassulta. Ehkä minulle on kehittynyt jonkunlainen lievä pakko-oire, mutta en ole asiasta hirveän huolissani. Tilanne voisi olla toinen, jos en näiden toimintojen takia kykenisi menemään töihin, julkisille paikoille tai tapaamaan ihmisiä.

Eilen pääsin pitkittyneen flunssan jälkeen ensimmäiselle metsälenkille! Melkein kolme viikkoa enemmän tai vähemmän sisätiloissa, niin ai että miten ihanalta se tuntui! Syksyä ilmassa ja happea keuhkoille! Ei ihmiskontakteja eikä flunssapöpöjä...