Vähän erilainen tämä hääpäivä tänä vuonna. Kahdeksan vuotta sitten tahdottiin todistajien edessä. Ja tänään minä olen täällä eristyksissä pukeutuneena pinkkiin, kun mies aloittelee loman jälkeen töissä.
Kaiken kaikkiaan 11 vuotta yhdessä, joista pian yhdeksän olemme olleet myös vanhempia. Monenlaista on näihin vuosiin mahtunut. Huikeaa onnea ja huumoria, hirveitä ja kurjiakin aikoja, menetyksiä, kiistelyä pikkuasioista, kiirettä ja epävarmuutta, mutta silti aina sitä jotakin yhdessä pitävää, eteenpäin vievää.
Kun puoli vuotta sitten sain tämän diagnoosin ja meidän elämämme muuttui syöpäarjeksi, mies teki heti selväksi, että en ole tässä yksin. Ja se lupaus on pitänyt. Mies on ollut mukana lääkärien vastaanotoilla, tivannut lääkäreiltä tietoa, ollut mukana sädehoidossa, tiputuksissa. Ajellut sänkeä. Pitänyt hyvää huolta lapsista, kun olen ollut sairaalassa tai niin väsynyt hoidoista, etten ole jaksanut kuin hengittää. Pitänyt huumoria yllä ja möröt kaukana. Ollut sitkeä ja positiivinen silloinkin, kun minä en niinkään.
Kun toissapäivänä laitoin viestin, että mitä jos mun tukka kasvaa sit ihan mustana ja kiharana takaisin? (Olen siis vaaleatukkainen alkujani.) Vastaus oli: Tykkään susta silloinkin.
Kannatti siis sanoa tahdon silloin kahdeksan vuotta sitten ja uskoa tähän juttuun. Aina ei matkan alussa voi tietää, millaiseksi toinen ehkä muuttuu tai muuttuuko itse tai mitä muita kompastuskiviä elämä eteen heittää. Meillä molemmilla on yksi selkeästi hyvä peruskestävyystekijä ollut tässä suhteessa mukana alusta asti, ja se on hyvä arjen sietokyky. Siitä on kuulemma monilla nykyään pulaa.
Tämän juhlapäivän kunniaksi sain aamulla kuulla hematologilta hyviä uutisia (vaikka ei nyt vielä innostuta!): Trombosyytit 60 eli niitä ei tarvitse tänään tiputtaa lisää, crp 17 ja ihan kuin kauan kadoksissa olleet neutrofiilitkin vähän pilkistelisivät! Nyt, kun ei tule takapakkeja, ja tämä suunta pysyy niin hyvä!
Yksi kauneimmista koskaan kuulemistani rakkauslauluista on Paula Vesalan Sinuun minä jään. Näillä sanoilla laulan täältä omalleni:
Sinuun minä jään
Koivun huminaakuulen, kun toukokuussa nurmella makaan.Jokaisen kevätlaulun osaan ulkoa.ja yksin laulan, kotiinpäin kun kuljen.Milloin huomasin?Sä tartuit käteen jota tuskin ojensin.Ja pian toinen siinä vierellä makaa,etsii sitä samaa pientä neliapilaa.Sen antaa lyhyt kesä.Sinuun minä jään.Me pilvien patsaita vain jäljennetään,mutta ne muuttuu, katoaa niin nopeaanja piirrustukset jäävät kesken.Niin kuin mekin ilmaan piirrytään.Sinuun minä jään.Sinuun minä jään,kun kevätlauluja ei lauleta enää.Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet,pöydät on siivottu ja vieraat menneet.Koetan kiiruhtaa.Pilvien patsaat jälleen muuttaa muotoaan.On vielä hoitamatta monta asiaa,mutta miksi en voi muistaa ainoatakaan.Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,kuin tähdenlennot avaruuteen,sinua en aio unohtaa.Sinuun minä jään.
Ihana mies sinulla <3, minulla myös samanlainen täällä kotona. Meillä arki muuttui syöpäarjeksi 8 kuukautta sitten. Mies on jaksanut tukea ja piristää vaikka syvissä vesissä välillä mennään. Kirjoitat tosi hyvin tunnetiloistasi ja pystyn samaistumaan niihin. Ja samoja ajatuksia risteilee päässä. Mielenkiinnolla käyn täällä läpi tuntemuksiasi kantasolusiirrosta, kun on niin omassa tuoreessa muistissa vielä. Hyvää erilaista hääpäivää teille!
VastaaPoista