Patikoin eilen Paratiisiin! Lähtöpaikkana oli Haukkalammen parkkialue Nuuksion kansallispuistossa ja päämääränä Paratiisi eli Salmen ulkoilualueella sijaitseva laavu. Matkaa sinne ja takaisin kertyi yhteensä n. 22km. Minulla oli tavoitteena yksi pidempi patikointi ennen eristystä ja nyt voin sanoa, että tavoite on saavutettu!
Pikkuinen kesäsade ei haitannut matkaa yhtään, pikemminkin päinvastoin: oli helpompi hengittää ja sai rauhassa vaeltaa, kun vastaantulijoita ei ollut kovinkaan montaa. Kaikki ne vähätkin vastaantulijat tervehtivät reippaasti ja siitä tuli hyvä mieli. Metsä-etiketti kunnossa.
Juuri ennen Paratiisiin saapumista tunsin suurta onnea. Varmaankin jokin endorfiiniryöppy. Ajattelin, että voi kun ei tarvitsisi ollenkaan kääntyä takaisin päin. Kävelisi vain eteenpäin ja kulkisi aina vaan uusia reittejä. Hetken ajan näin itseni eräänlaisena naispuolisena Forrest Gumpina, joka vaan jatkaa ja jatkaa maan ääriin asti.
Nautin pienet eväät Paratiisissa. Grillaamaan en ruvennut (mitä sitä itsekseen) ja itikat vaivasivat, joten kovin pitkäksi aikaa ei kärsinyt pysähtyä. Lähdin takaisin päin osin samaa reittiä, osin vaihtoehtoisia polkuja pitkin.
Jostain syystä päässäni soi koko ajan Ultra Bra:n Poika Vuoden takaa:
Sano mulle
Sano mulle
Rakas avaan puserosi napit
Hänkin sanoi niin
Ja kun suljen silmäni
Tää menee ihan hyvin
Viimeisten kilometrien valitsin toisen suunnan Haukankierroksesta ja pääsin kiipeämään portaita. Ja niitä portaita riitti! Ympärillä oli hienoista hienointa muuttuvaa metsää, niin kuin koko pitkän kävelyn ajan. Nautin siitä, miten metsän henki, luonne muuttui siitä oliko ympärillä havupuita vai lehtipuita. Välillä oli valoa enemmän, välillä tummempaa. Jostakin syystä pidän vanhoja korkeita kuusia viisaina, ihmeellisiä mielleyhtymiä.
Sitten kännykästä loppui akku. Ja kartta oli tietenkin kännykässä. Onneksi reitit oli merkitty hyvin, mutta ongelmana oli lähinnä se, että niihin ei oltu merkitty parkkipaikkoja! Sen verran kuitenkin oli suuntavaistoa tallella, että pääsin kuin pääsinkin lopulta väsyneenä, vettyneenä ja purtuna autolle ja siitä kotimatkalle.
Eilinen ilta meni fiilistellessä ja kevyesti venytellessä. Matka tuli tehtyä! Fyysisesti tuo reitin pituus oli ehkä hieman liioittelua, ainakin lonkat ja polvet olivat sitä mieltä. Henkisesti mahtava kokemus ja tärkeä etappi. Tietääpähän, mihin sitten tähdätä, kun taas nollapisteestä lähdetään.
Ensi viikolla onkin sitten ihan uudet kuviot, jos suunnitelmat tällä kertaa pysyvät!
Paljon tsemppiä tulevaan. Otat soturiasenteen ja hoidat homman. Se sama kuin avantoon meneminen. Tiedät, että hyiseen veteen meneminen on aina epämiellyttävää, mutta olo sen jälkeen on euforinen. Vastaava kuin sinulla vaelluksen jälkeen. Olen varma, että upealla asenteellasi selviät tulevista haasteista voittajana. Ole armollinen itsellesi ja välillä saa itkeä ja kiukutella.
VastaaPoista